Oli toukokuun 5. päivä vuonna 2025. Äiti ja Reissulasse olivat Tokiossa Shibuyan alueella. He olivat aamupäivällä kierrelleet jo kaupunkia, mutta nyt oli aika kirjautua uuteen hotelliin.
Ape täällä taas, kirjoittamassa tätä tarinaa pienet pehmeät käpäläni näppäimistöllä. Minä en ollut mukana matkassa (ainakaan virallisesti), mutta tiedän silti kaiken – koska jonkunhan nämä muistot pitää kirjoittaa talteen.
Matkan viimeisessä hotellissa vietettäisiin kolme yötä. Hotelliksi oli valittu Shibuya Excel Hotel Tokyu, joka sijaitsee aivan kaupungin sykkeen ytimessä. Sijainti oli kerrassaan täydellinen – hissillä alas ja suoraan keskelle vilinää.
Huone ei kuitenkaan ollut aivan uusinta uutta. Sisustus oli hieman ajastaan jäänyt, ja kalusteissa näkyi vuosien käyttö. Mutta tilaa riitti Tokion mittakaavassa yllättävän hyvin. Laukut mahtuivat auki, ja ikkunan ääreen jäi tilaa pysähtyä. Juuri ikkunat tekivät huoneesta erityisen.
Huoneessa oli mukavat sängyt, pienet pöydät ja nojatuolit ikkunan vieressä. Sinne oli hyvä istahtaa ja katsella Tokion maisemia.
Hotellihuone ei ollut mikä tahansa huone. Kun ovi sulkeutui heidän takanaan, äiti suuntasi ensimmäisenä ikkunan luo. Ja voi sitä näkymää! Korkealta lasin takaa levittäytyi Shibuyan sydän – se kuuluisa risteys, jossa ihmisvirrat kulkevat kuin tarkkaan koreografioitu tanssi.
Reissulasse painoi nenänsä melkein kiinni ikkunaan. Alhaalla liikennevalot vaihtuivat, ja hetkessä joka suunnasta alkoi valua ihmisiä: mustia pukuja, värikkäitä mekkoja, reppuja ja ostoskasseja. Kaikki liikkuivat yhtä aikaa, risteillen toistensa lomitse törmäämättä.
"Ihan kuin muurahaispesä", sanoi äiti.
Se ei ollut kaaosta – se oli rytmiä. Tokio hengitti.
Hetken he vain seisoivat ja katsoivat. Sitten äiti ja Reissulasse kaivoivat puhelimet esiin ja nappasivat kuvan. Sitten toisen. Ja vielä yhden. (Ape epäilee, että niitä kuvia tuli ainakin kolmekymmentä, mutta en ala laskemaan.)
Ennen hotelliin kirjautumista äiti ja Reissulasse olivat käyneet lounaalla. Ravintolaa etsittiin hotellin lähiympäristöstä. He eivät avanneet mitään sovelluksia, eivät selanneet arvosteluja. He vain kävelivät katuja pitkin.
Hetken käveltyään he näkivät paikan, joka näytti kelvolliselta.
Paikka oli selvästi Izakaya – kaksikerroksinen, hieman sokkeloinen ja täynnä elämää. Heidät ohjattiin pöytään, ja pian tilaus lähti eteenpäin.
Selitän tähän väliin, mistä oikein oli kyse. Izakaya ei ole mikään hienostelupaikka, vaan enemmänkin sellainen, minne mennään viettämään aikaa – vähän kuin pubin ja tapaspaikan serkku. Sinne ei marssita tilaamaan yhtä suurta pääruokaa ja istumaan ryhdikkäästi, vaan ideana on tilata pöytä täyteen pieniä annoksia ja maistella vähän kaikkea.
Usein työpäivän jälkeen paikalliset kokoontuvat sinne juttelemaan, nauramaan ja juomaan olutta, ja samalla pöytään ilmestyy vartaita, paistettuja herkkuja, riisiä ja kaikenlaisia lisukkeita. Tunnelma on äänekäs, lämmin ja juuri sopivan sekava.
Ja tilatkin ovat omanlaisiaan: izakaya voi olla pieni ja sokkeloinen, tai jatkua portaiden kautta toiseen kerrokseen, jossa odottaa lisää pöytiä ja puheensorinaa. Eli jos paikka tuntuu heti vähän elävältä ja melkein täynnä, ollaan todennäköisesti oikeassa paikassa.
Tällä kertaa äiti ja Reissulasse eivät kuitenkaan olleet liikkeellä illalla, vaan lounasaikaan, joten tunnelma oli huomattavasti rauhallisempi. Ensin pöytään saapuivat juomat ja sitten pieniä ruoka-annoksia yksi kerrallaan. Yksi annoksista ei oikein vakuuttanut. Maku jäi vaisuksi, eikä siitä tullut sellaista “tämä pitää muistaa” -hetkeä. Äiti kohautti hartioitaan – kaikkea ei tarvitse rakastaa.
Mutta sitten tuli se perunasalaatti.
Se oli yksinkertainen annos, mutta jotenkin täydellinen. Pehmeä, täyteläinen ja juuri sopivan makuinen. Sellainen, josta ottaa vielä yhden lusikallisen, vaikka ei olisi enää nälkä. Äiti nappasi siitä kuvan – ja tällä kertaa täysin syystä.
Muuta luettavaa:
Kommentit
Lähetä kommentti