Nyt alkaa uusi luku Tokion matkasta. Minä en ole mukana reissussa, mutta olen kuunnellut äidin tarinoita niin tarkasti, että voisin melkein väittää tuntevani kaupungin liikkeet.
Ensimmäinen kuva tässä tarinassa on erityinen: siinä olen minä itse, ja taustalla näkyy Hachikōn patsas. Tausta ei kuitenkaan ole oikea valokuva paikan päältä, vaan se on tehty tekoälyllä – vähän kuin muistojen ja todellisuuden välimuoto, jossa Tokio ja legenda kohtaavat samassa kuvassa.
Ja tuo legenda on Hachikō, en siis minä.
Hachikō oli koira, joka odotti omistajaansa joka päivä rautatieasemalla Shibuyassa. Ei päivää, ei vuodenaikaa, ei säätä, joka olisi saanut sitä vaihtamaan paikkaa. Sama hetki, sama paikka, sama odotus – kuin maailma olisi pysähtynyt siihen yhteen kohtaan.
Kerron sinulle tässä välissä vähän taustaa tästä kuuluisasta koirasta. Hachikō syntyi vuonna 1923, ja sen omistaja, professori Hidesaburō Ueno, kuoli vuonna 1925. Ennen sitä heillä oli yksinkertainen, mutta tarkka rutiini: koira saattoi isäntänsä asemalle aamulla ja tuli sitten takaisin iltapäivällä samaan paikkaan odottamaan, kun tämä palasi töistä. Päivästä toiseen, kuin kellon tarkkuudella.
Ja kun tuo rutiini katkesi, Hachikō jatkoi silti.
Se odotti omistajaansa Shibuyan asemalla noin yhdeksän vuoden ajan, aina vuoteen 1935 asti.
En väritä tätä tarinaa liikaa – se ei tarvitse väriä.
Ja koska tällaiset tarinat eivät jää vain yhteen paikkaan tai yhteen aikaan, Hachikōsta on tehty myös elokuvia. Ehkä tunnetuin on Hachi: A Dog's Tale, joka kertoo saman perusajatuksen toisessa ympäristössä, mutta samalla tunteella: odotus, joka ei katso aikaa. Elokuva kertoo amerikkalaisesta professorista, joka löytää hylätyn koiranpennun asemalta. Koiran ja miehen välinen side syvenee arjen kautta, ja lopulta koira jatkaa päivittäistä käymistään asemalla odottaen isäntäänsä myös tämän kuoleman jälkeen. Elokuvan on ohjannut Lasse Hallström ja pääosassa on Richard Gere.
Hachikōsta tuli Tokiossa symboli jostain, mikä on harvinaista missä tahansa maailmassa – ehdoton uskollisuus.
Äiti ja Reissulasse olivat käyneet katsomassa patsasta jo edellisenä päivänä. Mutta silloin paikalla oli liikaa ihmisiä. Liikaa kameroita, liikaa kiirettä, liikaa niitä hetkiä, joissa kaikki yrittävät saada saman kuvan samaan aikaan. Hachikō itse tuntui melkein hukkuvan väkijoukkoon.
Silloin he saivat idean.
He heräisivät seuraavana aamuna aikaisin. Kello seitsemän. Ja menisivät uudelleen.
Aamu oli täysin toisenlainen. Ei jonoja, ei kameroiden merivirtaa, ei ympärillä pyöriviä turisteja. Vain hiljainen kaupunki, joka vasta venytteli itseään hereille.
Hachikōn patsas seisoi rauhassa paikallaan. Niin rauhassa, että sen saattoi melkein kuvitella odottavan taas jotakuta.
Ja nyt kuva saatiin. Ilman kiirettä. Ilman hälinää. Juuri sellaisena kuin hetki ansaitsi tulla tallennetuksi.
Patsas sijaitsi vain lyhyen matkan päässä Shibuya Excel Hotel Tokyusta, se oli toisella puolella katua. Patsas olisi jopa näkynyt heidän hotellihuoneensa ikkunasta, elleivät puut ja väliaikaiset rakenteet olisi peittäneet näkymää.
Hachikōn patsas paljastettiin Shibuyan asemalla 21. huhtikuuta 1934.
Mielenkiintoinen yksityiskohta tarinassa on se, että Hachikō itse oli tuolloin vielä elossa ja paikalla paljastustilaisuudessa, eli patsas pystytettiin hänen elinaikanaan kunnianosoituksena hänen uskollisuudelleen.
Kun kuvat oli otettu, he palasivat takaisin hotellille. Aamu ei ollut vielä kunnolla alkanut, mutta matkailijat olivat jo ehtineet elää pienen tarinan.
Joskus Tokiossa suurin näky ei olekaan väkijoukko, vaan se, kun se puuttuu hetkeksi kokonaan.
Äiti oli juuri juonut viimeisen pikakahvinsa, kun hän päätti lähteä hakemaan lisää kahvia läheisestä 7-Eleven-kaupasta. Ennen lähtöä hän kysyi Reissulasselta, toiko hän samalla jotakin aamiaista – ja vastaus oli yksinkertainen kyllä.
Kun Reissulasse myöhemmin heräsi, keitettiin huoneessa uudet aamukahvit. Tämä oli jo matkan kolmas hotelli, ja jokaisessa oli ollut oma tyylinsä, omat suodatinpussinsa ja jopa hieman erilaiset kahvinkeitintavat. Niinpä aamukahvin valmistus ei ollut rutiini, vaan pieni opettelun hetki joka kerta uudelleen.
Muuta luettavaa:
Kommentit
Lähetä kommentti