Oli heinäkuu 2014 ja loma alkoi olla viimeisiä metrejä vaille valmis. Olimme Nizzassa, ja päätimme äidin ja Reissulassen kanssa, että nyt syödään kunnollinen illallinen. Sellainen, joka muistetaan vielä kotonakin.
Äiti oli saanut vinkin ravintolasta nimeltä Au Moulin Enchanté. Sinne siis.
Jos emme olisi tienneet paikkaa etukäteen, olisimme aivan varmasti kävelleet ohi. Rakennustelineet peittivät julkisivua, eikä ulkonäkö varsinaisesti huutanut: “Täällä tarjoillaan elämyksiä!” Se näytti enemmänkin siltä, että paikka oli keskellä remonttia tai vähintäänkin piilossa maailman katseilta.
Mutta me tiesimme paremmin.
Tutkimme kadulla olevaa ruokalistaa hetken ja löysimme sieltä monta houkuttelevaa vaihtoehtoa.
Päätös oli helppo. Istuimme terassille ja kohta tarjoilija pyyhälsi paikalle. Hän toi meille menun – tai oikeastaan saman taulun, jota olimme juuri kadulla tuijottaneet. Ei siis mitään hienoa nahkakantista listaa, vaan suoraan asiaan.
Alkuruoat olivat hinnakkaita, sen myönnän. Mutta minä olen sitä mieltä, että elämästä pitää välillä nauttia laadukkaan ruoan äärellä. Ja toisaalta, enhän minä sitä laskua maksanut.
Alkuun pöytään tuotiin leipäpaloja, lohitartaria sekä tilaamamme viini ja kivennäisvesi.
Terassilta avautuva näkymä ei ollut Rivieran kaunein – rakennustelineet pitivät siitä huolen – mutta tunnelma oli lämmin. Hyvä juoma, iloinen palvelu ja odotus tulevasta nostivat fiiliksen korkealle.
Sitten saapuivat alkuruoat. Olimme valinneet Mixed crab and shrimp -annoksen. Katkarapu-rapu-seos kuulosti hieman arvoitukselliselta, ja minua vähän jännitti, mitä sieltä oikein ilmestyisi.
Jännitys oli turhaa.
Pöytään kannettiin kaunis annos, joka näytti siltä kuin se olisi suunniteltu tarkasti jokaista yksityiskohtaa myöten. Ja mikä tärkeintä – se maistui erinomaiselta. Raikasta, laadukasta ja juuri sopivan hienostunutta.
Pääruoaksi tilasimme ankkaa, äidin vinkin perusteella. Hänelle oli kerrottu työkaverin toimesta, että täällä ankka on erityisen hyvää. Ja kyllä, vinkki piti paikkansa. Annos maksoi 16 euroa (vuonna 2014), mikä tuntui suorastaan kohtuulliselta siihen nähden, kuinka maukasta ja täyttävää ruoka oli. Lautasella näkyi myös hieman epäilyttävän näköinen vihreä möntti, mutta se paljastui herkulliseksi pinaattimuhennokseksi.
Kun luulimme illallisen jo päättyneen, tarjoilija toi vielä pienet snapsilasit pöytään. Reissulasse kysyi uteliaana:
“Mitä tämä juoma on?”
Tarjoilija hymyili leveästi ja vastasi:
“En minä tiedä, juokaa vaan pois.”
Illallisen jälkeen olo oli lämmin ja tyytyväinen. Rakennustelineiden taakse oli kätkeytynyt yksi matkan parhaista ruokakokemuksista. Kävelimme takaisin hotellille hyvällä mielellä, sillä seuraavana aamuna edessä olisi päiväretki Monacoon.
Mutta se on jo seuraava tarina.
Kommentit
Lähetä kommentti