Oli vuosi 2015 ja matkamme jatkui kohti Campechen kaupunkia. Pastellinvärisiä taloja, katutaidetta ja hymyileviä ihmisiä – siitä oli tämä Meksikonlahden rannalla sijaitseva kaupunki tehty.
Campeche sijaitsee Campechen osavaltiossa Meksikonlahden rannalla. Kaupunki perustettiin 1540 ja sitä ympäröi muuri, joka rakennettiin 1600-luvulla suojaamaan merirosvojen hyökkäyksiltä. Kuten monet muutkin rannikkokaupungit, myös Campeche joutui aikanaan merirosvojen armoille.
Tällaista kaupunkia en ollut osannut odottaa näkeväni Meksikossa. Kauniita siirtomaatyylisiä taloja, värikkäitä julkisivuja ja taidetta lähes jokaisella kadulla.
Kävelykierros alkoi kadulta, joka oli täynnä muraaleja ja veistoksia.
Taidetta oli mielestäni myös autojen rekisterikilvissä, joissa komeilivat kaupungin värikkäät talot.
Hetken kuluttua huomasin paikallisen naisen ja ryntäsin jututtamaan häntä. Silloin kuulin Neiti Elämänpuun huutavan hieman toruvalla äänellä: ”Ape!”
Mitä ihmettä – totta kai paikallisia pitää jututtaa!
Saavuimme ryhmän kanssa keskusaukiolle, jossa saimme omaa aikaa kaupungin tutkimiseen. Opas vinkkasi, että aivan vieressä olisi museo, jossa voisi tutustua siirtomaa-ajan huoneisiin. Sisäänpääsy maksoi 20 pesoa.
Suurin osa ryhmästä päätti mennä museoon – tosin ei ehkä pelkästään näyttelyiden vuoksi, vaan siksi, että oppaan mukaan museosta löytyi myös toiletti. Ovela tapa houkutella kävijöitä!
Museossa oli pari siirtomaa-aikaista huonetta ja pieni myymälä, johon palasimme myöhemmin.
Museokäynnin jälkeen jatkoimme taidekadulle ja kiertelimme rauhassa kaupungin värikkäitä kujia. Lopulta palasimme keskusaukiolle kirkon kulmille.
Kävimme katsomassa kirkkoa sisältä ja ihmettelimme kirkon edessä olevia hauskoja patsaita.
Minä ehdin jututtaa myös erästä perhettä ja maistella jäätelöä.
Juuri kun olin lipaisemassa jäätelöäni, eräs paikallinen mies pysähtyi katsomaan minua tarkemmin. Hän vaihtoi äidin kanssa muutaman sanan, hymyili ja jatkoi matkaansa.
Kun kaupunki oli kierretty, palasimme museon myymälään. Neiti Elämänpuu teki ostoksia ja minä tutustuin paikallisiin merirosvohahmoihin. Minusta he eivät näyttäneet lainkaan pelottavilta. Äidin tehtäväksi jäi pyöritellä silmiään tuotteiden hintoja katsellessaan.
Palasimme vielä pääaukiolle istumaan penkille ja seuraamaan paikallisten elämää.
Opas kertoi, että ennen vanhaan keskusaukiolle tultiin tapaamaan mahdollisia puolisoita.
Miehet kiersivät ulointa rinkiä ja naiset sisempää vastakkaiseen suuntaan. Jos nainen pudotti nenäliinan tietyn miehen kohdalla, se oli merkki kiinnostuksesta.
Kerran kaupunkiin oli muuttanut nuori nainen, joka ei tuntenut tapaa. Hän pudotti vahingossa nenäliinansa, ja sen nosti penkillä istunut 70-vuotias mies. Mies ilahtui kovasti – mutta tarina ei kerro, miten lopulta kävi.
Auringonpaisteessa istuessamme Neiti Elämänpuu tarjosi meille kaupasta ostamiaan maistiaisia. Emme oikein tienneet, mitä söimme – oliko se makeaa vai suolaista? Myöhemmin kuitista selvisi, että kyseessä oli Tamarindo Bola (tai bola de tamarindo), joka on on meksikolainen makeinen, joka tehdään tamarindin hedelmästä
Tamarindi on trooppinen hedelmä, jota kasvaa Itä-Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. ”Bola” tarkoittaa palloa, joten söimme tamarindipalloja. Ne valmistetaan käsin tamarindista ja sokerista, ja maku on yhtä aikaa hapan ja makea – siksi emme osanneet heti sanoa, miltä ne maistuivat.
Nyt oli aika jättää taakse kaunis Campeche ja jatkaa matkaa kohti viimeistä mayakaupunkia, Uxmalia.
Matka jatkuu seuraavassa tarinassa.
Kommentit
Lähetä kommentti