Illan hämärtyessä saavuimme kiertomatkamme viimeiseen kohteeseen, siirtomaatyyliseen Valladolidiin.
Valladolid perustettiin 1543 espanjalaisten siirtomaaisäntien toimesta paljon ennen Meksikon itsenäisyyttä. Kaupunki rakennettiin osittain Zacín muinaisen mayakaupungin raunioille.
Yövyimme hotellissa El Meson del Marques, joka sijaitsee aivan keskusaukion laidalla. Sijainti oli huisi – paremmaksi ei juuri voinut pistää.
Hotellille saavuimme seitsemän aikaan illalla, ja illallinen olisi ravintolassa kahdeksalta. Huone oli viihtyisä, vaikka myöhemmin kuulimme muilta kiertomatkalaisilta, että heidän huoneissa oli puutteita. Osalta puuttui käsipyyhkeitä ja ammeen tulppa. Jollain oli puolestaan kaukosäädin kadoksissa.
Emme olleet äidin kanssa huomanneet mitään puutteita. Pyyhkeitä löytyi riittävästi, televisiolle ei ollut aikaa ja ammekylpy ei kuulunut suunnitelmiin.
Kun avasin parvekkeen oven, näin hotellin sisäpihan ravintolan. Parveke oli niin kapea, ettei siellä tanssittu – ehkä juuri ja juuri yhdellä jalalla.
Kahdeksalta suuntasimme illalliselle. Oppaan mukaan ravintola oli Valladolidin paras ja myös paikallisten suosiossa.
Ruoka oli hyvää, mutta ei mitenkään tajunnanräjäyttävää. Arvelimme sen johtuvan siitä, että noin kahdenkymmenen hengen ryhmämme annokset oli tilattu etukäteen. Naapuripöydissä sen sijaan näytti tapahtuvan – yhdessä pöydässä valmistettiin tuoretta guacamolea, ja äiti katseli toimitusta hieman kaihoisasti.
Illallisen jälkeen äiti ja Neiti Elämänpuu päättivät viedä ylimääräiset tavarat huoneeseen ja lähteä vielä iltakävelylle etsimään baaria.
Portaikossa äiti pysähtyi ottamaan vielä yhden kuvan ravintolasta. Juuri silloin hänen näkökenttäänsä ilmestyi huivipäinen, mustiin pukeutunut mies, joka vetäisi päänsä nopeasti pois kuvasta. Äiti kiitti, ja mies vastasi kohteliaasti. Emme vielä siinä vaiheessa tienneet, että kyseessä oli kuuluisa muusikko.
Mies jatkoi portaita ylös, ja ylempänä näkyi kaksi muuta samalla tavalla pukeutunutta hahmoa. Pitkät, polven yli ulottuvat mustat saappaat kopisivat portaissa raskaasti – aivan kuin joku elokuvahirviö olisi lompsinut edellämme. Meitä alkoi naurattaa, ja käytävässä raikui pian kunnon naurunremakka.
Palattuamme aulaan huomasimme, että erillisessä huoneessa lasiovien takana oli lehdistöä. Seinällä oli juliste, jossa komeili bändin kuva. Silloin tajusimme: portaikossa näkemämme miehet olivat tunnetun meksikolaisen rock-yhtyeen jäseniä.
Neiti Elämänpuu kysyi hotellin työntekijältä, millainen bändi on kyseessä. Hän kertoi heidän olevan anarkistinen rock- tai hevibändi, joka oli soittanut jo 40 vuotta ja oli hyvin kuuluisa Meksikossa. Meitä hymyilytti – olimme melkein törmänneet tähtiin portaikossa.
Emme kuitenkaan jääneet fanittamaan, vaan suuntasimme äidin ja Neiti Elämänpuun kanssa keskusaukion yli baariin. Istuimme terassilla lämpimässä illassa, katselimme Valladolidin iltaelämää ja nautimme tunnelmasta, kunnes baari sulki ovensa keskiyöllä.
Seuraavana aamuna meillä oli tarkoitus herätä ajoissa, jotta ehtisimme uudelle kätkölle Neiti Elämänpuun kanssa.
Matka jatkuu seuraavassa tarinassa.
Kommentit
Lähetä kommentti