Illan tullen saavuimme kiertomatkan viimeiseen hotelliin. Hotelli El Meson del Marques sijaitsi Valladolidin keskustassa, keskusaukion vieressä. Sijainti oli siis mitä parhain.
Hotellilla olimme seitsemän aikaan illalla ja illallinen oli hotellin ravintolassa kahdeksalta.
Huone oli mukava. Tosin kuulin eräältä ryhmämme naiselta, että huoneessa oli puutteita. Käsipyyhkeet, kaukosäädin ja ammeen tulppa oli kadoksissa. Itse en ollut edes huomannut näitä puutteita, mutta niinhän ne puuttui meidänkin huoneesta.
Meitä ei kuitenkaan nämä puutteet haitannut, olihan huoneessa pyyhkeitä, tv:tä meillä ei ollut aikaa katsella ja ammeeseen ei ollut tarvetta mennä.
Kun avasin parvekkeen ovet, avautui näkymä hotellin sisäpihan ravintolaan. Parveke oli pieni ja kapea, joten aikaa parvekkeella ei tarvinnut viettää.
Kello tuli kahdeksan ja oli aika mennä illalliselle. Opas oli kertonut, että ravintola on Valladolidin paras ja myös paikalliset käyvät syömässä ravintolassa.
Ruoka oli ihan hyvää, mutta ei mielestäni mitenkään herkullista tai erikoista. Ruuan laatuun vaikutti mitä ilmeisemmin se, että meidän ryhmässä oli noin kaksikymmentä henkilöä ja ruoka oli tilattu matkanjärjestäjän toimesta etukäteen.
Naapuripöydissä näytti olevan paljon paremman näköisiä annoksia. Äiti katseli kateellisena, kun eräässä pöydässä valmistettiin guacamolea.
Illallisen jälkeen äiti ja geokätköiljä päätti viedä ylimääräiset tavarat huoneeseen ja lähteä etsimään kaupungista baaria.
Kun olimme huoneisiin johtavassa portaikossa, äiti päätti napata vielä yhden kuvan ravintolasta.
Juuri kun äiti oli ottamassa kuvaa, sivusta työntyi hänen näkökenttään huivipäinen mies, joka vetäisi päänsä nopeasti kuvasta pois. Äiti kiitti miestä ja mies sanoi äidille, että eipä kestä. Äidillä ei ollut mitään aavistusta, että tuo mies oli kuuluisa Meksikossa.
Tuo mustapukuinen mies ohitti meidät ja hän lähti löntystelemään rappusia ylös. Ylempänä portaikoissa näkyi kaksi muuta miestä, jotka olivat pukeutunut samoin.
Kun lähdimme kävelemään portaita ylös tuon miehen perässä, oli naurussa pitelemistä. Miehellä oli pitkät mustat saappaat, jotka ylettyi polvien yli. Saappaat tuntuivat olevan myös hyvin painavat, aivan kuin Frankensteinin hirviö olisi kävellyt meidän edessä.
Kun vihdoin pääsimme omaan käytävään, naurunremakka kaikui hotellin käytävässä. Geokätköilijä sanoi: "Mitä ihmeen tyyppejä nuo olivat?"
Kävimme viemässä tavaroita huoneeseen ja palasimme ravintolan aulaan.
Ravintolan uloskäynnin kohdalla huomasimme, että erillisessä huoneessa lasiovien takana oli lehdistöä paikalla. Taustalla oli juliste, jossa oli bändin kuva, silloin tajusimme, että portaissa kulkeneet miehet olivat tuon bändin jäseniä.
Geokätköilijä kysyi hotellin työntekijältä, että millainen bändi on kyseessä. Hotellin työntekijä kertoi, että kyseessä oli anarkistinen rock- tai hevibändi, joka oli soittanut 40 vuotta ja on kuuluisa Meksikossa. Meitä hieman hymyilytti.
Emme kuitenkaan jääneet odottamaan bändin saapumista, vaan suuntasimme Valladolidin keskusaukion yli baariin. Istuimme baarin terassilla, kunnes baari suljettiin, olihan kello jo huikeat kaksitoista yöllä.
Seuraavana aamuna oli tarkoitus herätä ajoissa, jotta ehtisimme geokätköilemään, mutta siitä sitten seuraavassa numerossa.
P.S. Muita matkakertomuksia voi lukea klikkaamalla tästä.
Kommentit
Lähetä kommentti