Oli toukokuun 4. päivä vuonna 2025. Äiti ja Reissulasse heräsivät uuteen aamuun Shinjukussa, Kabukichon alueella.
Päivän suunnitelma oli yksinkertainen: ottaa rennosti, kierrellä kauppoja ja käydä syömässä. Huomenna olisi taas muuttopäivä hotellista toiseen ja samalla siirtyminen uudelle Tokion alueelle, mutta siitä lisää seuraavassa tarinassa.
Aamukahvit ja aamupala nautittiin rauhassa huoneessa. Tarjolla oli tuttuun tapaan pikakahvia ja jääkaapista löytyviä herkkuja, jotka oli haettu 7-Eleven -kaupasta.
Sitten oli aika lähteä kaupungille.
Seuraava kuva saattaa näyttää siltä, että olen päässyt Tokioon, mutta ei – olen vain mielikuvitusmatkalla. En ollut matkalla mukana, mutta olen tarinan kertoja, joten roolini on hyvin tärkeä. Kuva on tehty tekoälyllä.
Päivän aikana kierrettiin useita tavarataloja ja kauppoja. Yksi käyntikohteista oli Muji, joka on tunnettu japanilainen kauppaketju. Sieltä löytyy kaikkea vaatteista kodintarvikkeisiin – tyylikkäästi ja pelkistetysti.
Tavaroita katseltiin...
Mutta mitään ostamisen arvoista ei löytynyt.
Vaatteita käytiin katsomassa myös Uniqlo -tavaratalossa, josta löytyy kokoja myös eurooppalaiselle ihmiselle. Päivän aikana poikettiin myös muissa kaupoissa – katseltiin, ihmeteltiin… mutta ostokset jäivät tekemättä.
Yksi kaupoista, johon uteliaisuus vei, oli Disney-kauppa. Siellä oli mukava kierrellä ja katsella tuotteita, vaikka mitään ostoaikeita ei ollutkaan.
Eilen oli syöty sashimia, mutta nyt oltiin Japanissa.
Ja Japanissa syödään myös sushia.
He palasivat takaisin Kabukichon alueelle, lähelle hotellia, ja alkoivat tutkia ravintolavaihtoehtoja.
Ja sitten… löytyi paikka, joka sai pienen apinan korvat hörölle.
“All you can eat” -sushipaikka.
Se tarkoittaa käytännössä sitä, että maksat kerran – ja sitten syöt niin paljon kuin jaksat. Tässä kohtaa pieni apina miettii, että tämä on joko maailman paras idea… tai todella huono idea vatsalle.
Ravintolan ulkopuolella oli kyltti, jossa oli kuvia ja hinnat selkeästi esillä:
miehille lounas maksoi 4580 yeniä (noin 28 euroa) ja naisille 4280 yeniä (noin 26 euroa). Hintaeroa oli siis noin kaksi euroa.
Ape jäi tähän kohtaan hieman miettimään.
“Hetkinen… äiti saa halvemmalla? Onko tämä nyt ihan tasa-arvoista touhua?”
Mutta äiti ja Reissulasse eivät jääneet asiaa sen enempää pohtimaan – he keskittyivät olennaiseen.
Ruokaan.
He päättivät mennä sisään.
Idea oli yksinkertainen: tilaa mitä haluat, niin paljon kuin haluat.
No… melkein yksinkertainen.
Tarjoilijan ohjeet olisi ehkä kannattanut kuunnella hieman tarkemmin.
Ravintolassa ei ollut buffetia, josta olisi voinut hakea ruokaa itse, vaan kaikki tilattiin elektronisen näytön kautta. Tarjoilija oli kyllä alussa kertonut, miten systeemi toimii: tilata sai niin paljon kuin halusi, mutta kerralla tilattavien tuotteiden määrä oli rajattu.
Äiti ja Reissulasse selasivat valikoimaa, valittiin kaikkea kiinnostavaa… ja vähän enemmänkin.
Tilattiin.
Hetken päästä tarjoilija palasi pöydän luo. Hän kertoi ohjeet uudelleen kohteliaasti ja huomautti, että tilaus ylitti sallitun määrän.
Mutta.
Tällä kertaa tilaus hyväksyttiin.
Äiti ja Reissulasse pahoittelivat tilannetta ja lupasivat, että seuraavat tilaukset tehdään sääntöjen mukaan.
Oppirahat maksettu.
Ensimmäiset annokset saapuivat pöytään.
Maku oli kohdallaan, ja pieni ajatus hiipi mieleen:
“Voisihan sitä ottaa vielä vähän lisää…”
Ero Suomessa syötyihin susheihin oli selvä: riisin päällä olevat kalapalat olivat suurempia, ja valikoima oli laajempi.
Ja tämä on juuri se hetki, jossa homma lähtee käsistä.
Lopulta lounas tuli päätökseen.
He olivat syöneet liikaa.
Mutta toisaalta… tällaisissa paikoissa se taitaa kuulua asiaan.
Muuta luettavaa:
Kommentit
Lähetä kommentti