Minä en ole itse vielä tassutellut Oslon kaduilla, mutta olen kuullut hurjia – tai oikeastaan huisin hauskoja tarinoita äidiltä. Vuonna 2013 äiti matkusti Reissulassen kanssa Norjan pääkaupunkiin Osloon ja kävi paikassa, josta hän on puhunut monta kertaa jälkeenpäin.
Oslossa, vehreällä Frognerin alueella, sijaitsee yksi maailman erikoisimmista puistoista. Se ei ole tavallinen viheralue, vaan kokonainen taideteos: Vigelandin puisto. Se on maailman suurin yhden taiteilijan toteuttama patsaspuisto, ja sen kaikki teokset ovat norjalaisen kuvanveistäjän Gustav Vigelandin käsialaa.
Gustav Vigeland syntyi vuonna 1869 Norjassa. Hän opiskeli kuvanveistoa sekä kotimaassaan että ulkomailla ja sai vaikutteita muun muassa Pariisista ja Italiasta. Vigeland tunnettiin erityisesti ihmishahmon kuvaajana.
Äidin kuvissa näkyi ihmishahmoja joka puolella – pieniä ja suuria, iloisia ja vakavia, yksin ja yhdessä.
Vigeland teki 1920-luvulla Oslon kaupungin kanssa sopimuksen. Hän lahjoittaisi koko tuotantonsa kaupungille, ja vastineeksi kaupunki rakennuttaisi hänelle ateljeen ja museon. Näin sai alkunsa valtava puistokokonaisuus, jonka suunnitteluun ja toteutukseen Vigeland omisti vuosikymmeniä. Puisto valmistui vaiheittain, ja sen keskeiset osat valmistuivat vuosien 1939–1949 välillä.
Puistossa on yli 200 veistosta ja yli 600 ihmishahmoa. Materiaaleina on käytetty pronssia, graniittia ja takorautaa. Teokset on aseteltu tarkkaan suunnitellulle akselille, joka kulkee pääportilta suihkulähteen ja sillan kautta kohti puiston korkeinta kohtaa.
Puiston korkeimmalla kohdalla kohoaa valtava, yhdestä kivestä veistetty 17-metrinen pylväs. Siihen on kaiverrettu yli sata ihmishahmoa, jotka kiemurtelevat toistensa lomassa kohti taivasta.
Äiti kertoi, että sitä kutsutaan Monoliitiksi. Minä jäin miettimään, kuinka kauan Gustavilta on mahtanut mennä sen tekemiseen. Yhden apinan tekemänä siihen menisi ainakin ikuisuus.
Portaiden ympärillä seisoo patsaita, jotka esittävät elämän eri vaiheita – lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhuksia.
Yhdessä kuvassa näin tytön, joka näytti siltä kuin olisi juuri suuttunut veljelleen.
Ainakin siltä se minusta vaikutti. Ehkä patsaat kertovatkin tarinoita, jos niitä katsoo tarpeeksi tarkasti.
Äiti kertoi, että Vigelandin puisto on Oslon suosituimpia nähtävyyksiä. Vuonna 2013 sinne pääsi ilmaiseksi, ja puisto oli avoinna ympäri vuorokauden. Toivottavasti se on ilmainen vieläkin, jos sinä menet sinne joku päivä.
Kuvista näin, että patsaat ovat todella elävän näköisiä. Lihaksia, ilmeitä, liikettä. Gustav Vigeland halusi kuvata ihmisen elämänkaarta – syntymää, rakkautta, riitaa, leikkiä ja luopumista. Kaikkea sitä, mitä elämässä tapahtuu. Ehkä siksi puisto koskettaa niin monia.
Vaikka minä en ole vielä päässyt itse paikan päälle, tuntuu kuin olisin käynyt siellä vähän äidin tarinoiden ja valokuvien kautta. Jos joskus pääsen Osloon, haluan ehdottomasti nähdä Monoliitin omin silmin – ja ehkä etsiä sen suuttuneen tytön uudestaan.
Jos et yleensä innostu patsaista, tämä paikka saattaa silti yllättää. Ainakin äidin kertomusten perusteella Vigeland ei ole vain puisto. Se on kivestä veistetty tarina ihmisyydestä. Ja sellaisia tarinoita minä kuuntelen mielelläni.
Lisää tarinoita löydät seuraavista linkeistä.
Kommentit
Lähetä kommentti