Oli kesäkuun loppupuoli vuonna 2023. Äiti ja Reissulasse olivat Italiassa, tarkemmin sanottuna Lido di Ostiassa, noin 30 kilometrin päässä Roomasta.
Kyseessä ei ole mikä tahansa nähtävyys, vaan muinainen roomalainen satamakaupunki, joka toimi aikoinaan Rooman tärkeimpänä kauppasatamana Tiber-joen suulla. Sen nimi tulee latinasta ostium, “joen suu” – mikä on minusta poikkeuksellisen looginen nimi kansalta, joka tunnettiin monista asioista, mutta ei aina yksinkertaisuudesta.
Ostia Antica perustettiin noin 400-luvulla eaa., ja se kasvoi aikanaan kukoistavaksi kaupungiksi, jossa oli asuntoja, kauppoja, kylpylöitä, temppeleitä ja jopa teatteri. Minun mielestäni tämä kuulostaa siltä, että siellä oli kaikki oleellinen ja vähän ylimääräistäkin.
Nykyään alue on yksi parhaiten säilyneistä roomalaisista arkeologisista kohteista Italiassa, ja siellä voi yhä kulkea alkuperäisiä kivikatuja pitkin.
Matkaa hotellilta kohteeseen oli noin 5–6 kilometriä kävellen. Juuri sellainen etäisyys, joka kuulostaa “ihan mukavalta kävelyltä” ennen lähtöä ja muuttuu matkalla “kuka tämän oikein ehdotti” -tasoiseksi filosofiseksi kysymykseksi.
Aamu valkeni aurinkoisena ja lupaavana. Minun havaintojeni mukaan tämä on juuri sellainen sää, joka saa ihmiset tekemään erittäin itsevarmoja päätöksiä ilman riittävää vastarintaa kartalta.
Matka kohti Ostia Anticaa alkoi rantakatua pitkin, Google Maps auki ja suunnitelma kirkkaana mielessä. Kaikki näytti yksinkertaiselta. Ja juuri siinä kohtaa matkat yleensä alkavat muuttua mielenkiintoisiksi.
Alku sujui hyvin, ja kävelyä kertyi jo useita kilometrejä – noin kolme tai neljä kilometriä – ennen kuin maisema alkoi hiljalleen muuttua. Reitti ei tuntunut enää yhtä suoraviivaiselta, mutta suunta oli edelleen “ihan selvä”, ainakin teoriassa.
Sitten kävelytie yksinkertaisesti loppui. Edessä oli enää autotie, joka ei näyttänyt erityisen innostuneelta jalankulkijoista. Tässä vaiheessa alkaa yleensä se klassinen vaihe, jossa todetaan, että “kyllä tästä varmaan pääsee”.
Äiti päätti, että aukion poikki oikaistaan, koska sen takana saattaisi olla parempi reitti. Reissulasse seurasi mukana kuuliaisesti, ehkä hieman liiankin helposti. Minun havaintojeni mukaan tämä on usein se hetki, jolloin reitti muuttuu suunnitelmasta seikkailuksi.
Aukio ei kuitenkaan ollut enää pelkkä aukio. Se muuttui vähitellen peltomaiseksi alueeksi, jossa maa alkoi pehmetä ja jokainen askel upposi hieman enemmän kuin edellinen. Pian kengissä oli enemmän luontoa kuin niissä yleensä matkalla kuuluu olla. Lopputuloksena oli erittäin selvä: jalat olivat todella likaiset. Ei vain vähän, vaan sellaisella tavalla, joka jää muistiin pitkäksi aikaa.
Pellon jälkeen he päätyivät jonkinlaiselle suurelle puistoalueelle, jossa kävelytiet olivat onneksi paremmat. Helpotus oli selvä, mutta ulospääsy ei vieläkään ollut täysin ilmeinen. Tässä vaiheessa liikkuminen perustui enemmän sitkeyteen kuin varmuuteen.
Lopulta he pääsivät takaisin alueelle, jota voi kutsua “ihmisten ilmoille”. Ensimmäinen tehtävä oli yksiselitteinen: veden löytäminen. Janon taso oli noussut siihen pisteeseen, jossa mikään muu ei ollut yhtä tärkeää.
Minun johtopäätökseni tästä matkasta on yksinkertainen. Se alkoi tavallisena kävelynä kohti muinaista kaupunkia, mutta muuttui matkalla pieneksi seikkailuksi, jossa kartta, maasto ja pieni liiallinen luottamus kohtasivat. Juuri silloin se ei naurattanut, mutta myöhemmin siitä tuli sellainen tarina, jota kerrotaan aina hieman hymyillen.
Kävelyreissun jälkeen hotellihuoneessa vallitsi selkeä yhteinen päätös: tänään ei enää mennä Ostia Anticaan. Minun havaintojeni mukaan tämä tarkoittaa yleensä sitä, että kengissä on liikaa luontoa ja ihmisissä liian vähän ylimääräistä energiaa.
Peseytymisen jälkeen tunnelma kuitenkin palautui, ja uusi suunnitelma syntyi. Ostia Antica jäi edelleen listalle, mutta ei tälle päivälle. Sen sijaan päätettiin etsiä lähempää nähtävyyttä.
Internetistä löytyi ratkaisu: Tor San Michele, historiallinen rannikon vartiotorni oli lyhyen kävelymatkan päässä.
Torni oli rakennettu vuosina 1559–1568 paavin käskystä valvomaan Tiber-joen suuta. Tornin suunnittelijana pidetään usein Michelangelo Buonarrotia, mikä antaa rakennukselle automaattisesti hieman enemmän arvokkuutta kuin sen koko ehkä antaisi muuten ymmärtää.
Tällä kertaa matka sujui huomattavasti paremmin. Kohteeseen päästiin kävellen ilman ylimääräisiä peltokokeiluja tai luovia oikoreittejä, mikä oli jo itsessään pieni voitto.
Kun Tor San Michele lopulta tuli näkyviin, kokemus ei kuitenkaan täysin vastannut tarinoita. Läheltä katsottuna torni oli kyllä olemassa, mutta sen vaikutus jäi melko hillityksi. Se oli enemmän matala ja rauhallinen rakennus kuin dramaattinen rannikkolinnoitus, jonka mielikuvat olivat ehtineet maalata etukäteen. Minun mielestäni tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tarinat kasvavat usein suuremmiksi kuin itse kohde.
Äiti ja Reissulasse katselivat tornia hetken. Tämä oli selvästi yksi niistä “no tulipahan nähtyä” -hetkistä, jossa ei ollut pettymystä, mutta ei myöskään suurta vaikuttumista. Minun mielestäni torni toimi paremmin ideana historiasta kuin varsinaisena elämyksenä.
Silti vierailulla oli oma arvonsa. Michelangelon nimi, 1500-luvun historia ja ajatus rannikon valvonnasta Tiberin suulla tekivät siitä kiinnostavan, vaikka itse kohde ei ollut erityisen näyttävä.
Lopulta päivä jäi rauhalliseksi välipysähdykseksi, jossa suurimmat seikkailut olivatkin tapahtuneet jo aiemmin kävelyreitin varrella.
Pienen selvittelyn jälkeen ratkaisu oli selvä: seuraavana päivänä kohteeseen mentäisiin junalla.
Matka jatkuu seuraavassa tarinassa.
Muuta luettavaa:
Kommentit
Lähetä kommentti