Oli huhtikuun 29. päivä vuonna 2025, ja äiti sekä Reissulasse olivat jo ehtineet ihailla Tokiota yläilmoista Tokyo Metropolitan Government Building -rakennuksen näköalatasanteelta. Maisemat oli katsottu, kuvat otettu ja “vielä yksi kuva” -kierros suoritettu vähintään kahteen kertaan.
Itse en ollut matkalla mukana, joten kävin Tokiossa mielikuvitusmatkalla – tausta on tehty tekoälyllä.
Mutta eihän yksi nähtävyys tai mielikuvitusmatka vielä päivää täytä – ei varsinkaan Tokiossa.
Seuraavaksi kaksikko lähti kävelemään pitkin Shinjukun katuja, joissa korkeita rakennuksia riitti niin paljon, että niska sai tehdä töitä ihan urakalla.
Museo oli… no, ihan ok. Sellainen paikka, jossa käy, nyökkää taiteelle kohteliaasti ja jatkaa matkaa. Äidin mielestä näyttely ei tällä kertaa ihan osunut nappiin, mutta sellaista se on – taide on vähän kuin buffet, kaikkea kannattaa maistaa, vaikka kaikki ei jää suosikiksi.
Museokierroksen jälkeen palattiin hotellin lähistölle puistoon miettimään seuraavaa siirtoa. Ja koska askelia ei kuulemma ollut vielä tarpeeksi (kuka näitä oikein laskee?), päätettiin suunnata kohti suurempaa puistoaluetta.
Matkaa oli vain noin 1,5 kilometriä. Vain. Se kuulostaa pieneltä – ennen kuin huomaa, että perillä odottaa valtava puisto ja metsäalue, jossa “käydään nopeasti” muuttuu helposti “missä me ollaan ja kuinka kauas tämä vielä jatkuu”.
Kaupungin hälinä jäi taakse yllättävän nopeasti. Betoniviidakko vaihtui metsään, ja yhtäkkiä äiti ja Reissulasse kävelivät keskellä korkeita puita, leveää hiekkapolkua pitkin. Siinä kohtaa saattoi hetken miettiä, että ollaanko vielä Tokiossa vai eksyttiinkö vahingossa johonkin rauhoittavaan luontodokumenttiin.
(Todennäköisesti jälkimmäinen, mutta ilman selostajaa.)
Meiji Jingū on omistettu keisari Meijille ja keisarinna Shōkenille, ja se on yksi Tokion tärkeimmistä shintopyhäköistä. Portti, jonka läpi kuljettiin, oli valtava torii-portti – sellainen, joka saa pienen apinan tuntemaan itsensä… no, entistä pienemmäksi.
Meiji Jingū on pääosin ilmainen, mutta alueella on myös yksi maksullinen osa, jos sinne haluaa mennä. Ilmaisella puolella saat jo “täyden elämyksen”, mutta jos haluaa vielä vähän ekstraa ja silotellumpaa puutarhatunnelmaa, niin siitä pitää maksaa noin 500 yeniä. Ei siis paljon, se tarkoittaa vähän alle kolme euroa.
Pyhäkön alueella tunnelma oli rauhallinen ja arvokas. Äiti ja Reissulassekin ottivat vähän rauhallisemman vaihteen – ei ehkä ihan täydellistä zen-tilaa, mutta sinne päin.
Mitä syvemmälle metsään mentiin, sitä hiljaisemmaksi tunnelma muuttui. Ihmisiä kyllä oli paljon, mutta kaikki tuntuivat liikkuvan vähän rauhallisemmin – kuin joku olisi laittanut koko alueelle ‘hiljainen tila’ -kyltin.
Ja sitten vastaan tuli jotain, mikä sai äidin pysähtymään.
Saketynnyreitä.
Rivissä. Paljon. Todella paljon.
Nämä koristeelliset tynnyrit oli lahjoitettu pyhäkölle, ja ne edustavat japanilaista perinnettä ja kunnioitusta. Jokaisessa oli kauniita merkintöjä ja kuvioita, ja kokonaisuus näytti siltä kuin joku olisi rakentanut taideteoksen.
Ja sitten löytyi yksi paikka, joka oli erityisesti minun mieleen.
Toivomuspuu.
Tai oikeastaan alue, johon sai kirjoittaa oman toiveensa pienelle puulaatalle ja jättää sen muiden joukkoon. Puut ja telineet olivat täynnä näitä toiveita – eri kielillä, eri käsialoilla, eri unelmilla.
Siinä ne roikkuivat vierekkäin:
toiveita rakkaudesta, terveydestä, matkustamisesta, onnesta.
Ja sitten tuli vastaan toivomus, joka nauratti minua hieman. Lapussa toivottiin, ettei viereisen lapun toive toteutuisi.
Siinä kohtaa saattoi arvata, että kyseessä ei ollut ihan samaa jalkapallojoukkuetta kannattavat ihmiset. Ehkä Liverpool FC ja Arsenal FC olivat kohdanneet… hengellisessä ympäristössä.
Meiji Jingū ei ole pelkkä nähtävyys. Se on pieni hengähdystauko keskellä yhtä maailman vilkkaimmista kaupungeista.
Askelia, ruokaa ja yksi epäilyttävä wc
Puiston koko konkretisoitui viimeistään siinä vaiheessa, kun piti kävellä takaisin.
Se 1,5 kilometriä suuntaansa ei tunnu pahalta – ennen kuin siihen lisätään kaikki “käydään vielä tuolla” -lenkit.
Lopputulos: askelia kertyi. Paljon.
Illalla ei enää huvittanut lähteä merta edemmäs kalaan, joten suunnaksi otettiin tuttu ravintola hotellin vieressä. Hyväksi todettu, edullinen ja ennen kaikkea: lähellä.
Mutta sitten tuli se hetki – WC-käynti.
Japanissa wc:t ovat yleensä teknologian riemuvoittoja – nappeja, toimintoja ja mahdollisesti jopa käyttöohje, joka vaatii insinöörin tutkinnon. Mutta tässä ravintolassa mentiin vanhan koulukunnan tyyliin.
Äiti etsi huuhtelunappia… ei löytynyt.
Sen sijaan seinässä oli reikä.
Hetken pohdinnan jälkeen hän työnsi kätensä sinne.
Ja veti sen samantien pois.
Siellä oli jotain muutakin kuin kahva.
Pienen kurkistuksen jälkeen mysteeri ratkesi: pesusieni.
Kyllä. Pesusieni.
Tässä kohtaa voidaan todeta, että kaikki japanilaiset wc-kokemukset eivät ole futuristisia – osa on… yllättäviä.
Illallisen jälkeen suunnaksi otettiin jälleen kohteeseen Tokyo Metropolitan Government Building, sillä luvassa oli jotain erityistä: ilmainen valoshow.
Mutta se… on jo seuraavan tarinan juttu.
Muuta luettavaa:
Kommentit
Lähetä kommentti