Oli huhtikuun 30. päivä vuonna 2025. Äiti ja Reissulasse olivat jo useamman päivän tutkineet Shinjukun kulmia, kujia ja kulkeneet askelia enemmän kuin keskiverto suomalainen viikossa. Nyt oli aika laajentaa reviiriä.
En ollut itse Tokiossa paikan päällä, joten jos näet minut, Apen, Tokion maisemissa, taustat on tehty tekoälyllä. Muut Tokion kuvat ovat aitoja ja äidin ottamia.
Tänään hypättäisiin bussiin.
Ei mihin tahansa bussiin, vaan siihen kuuluisaan Hop-on Hop-off bus -bussiin, joka lupaa viedä matkailijan nähtävyydeltä toiselle ilman, että tarvitsee itse miettiä reittejä, vaihtoja tai eksymistä.
Kuulostaa hyvältä. Ja sitä se olikin… melkein.
Kolme linjaa ja pieni aikatauluhaaste
Tokiossa näitä busseja kulki kolme linjaa: vihreä, sininen ja punainen. Pysäkkejä oli yhteensä 19, eli nähtävää riitti. Bussit kulkivat noin 30–60 minuutin välein, mikä ei ole ihan sitä “hyppää kyytiin milloin vaan” -tasoa, mihin monessa muussa kaupungissa on totuttu.
Mutta ei anneta sen haitata – matkailijan optimismi kantaa pitkälle. Ainakin siihen asti, kunnes huomaa, että viimeinen bussi meni jo.
(Mutta siitä lisää myöhemmin…)
Matkalla nähtyä – tornit, torit ja Tokion mittakaava
Bussi lähti liikkeelle ja maisemat alkoivat vaihtua. Ikkunan takana vilahteli kaupunkia laidasta laitaan: moderneja rakennuksia, vilkkaita katuja ja jopa kalatori.
Ja sitten vastaan tuli jotain tuttua… tai ainakin tutun näköistä.
Tokyo Tower.
Se näytti vähän siltä kuin joku olisi ottanut Eiffel-tornin, maalannut sen eri väreillä ja siirtänyt Tokioon. Torni valmistui vuonna 1958 ja kohoaa noin 333 metrin korkeuteen. Se toimii sekä näköalapaikkana että viestintätornina – eli samaan aikaan maisemien ihailua ja teknistä hyötyä.
Vuonna 2024 siellä vieraili noin 190 miljoonaa ihmistä. Siinä kohtaa pieni apina miettii, että siellä on ollut enemmän porukkaa kuin banaaneja hedelmäosastolla.
Tokyo Skytree.
Tämä torni on ihan eri sarjassa korkeuden suhteen – 634 metriä. Rakentaminen alkoi 2008 ja ovet avattiin yleisölle vuonna 2012. Se toimii pääasiassa TV-lähetystornina, mutta toimii myös näköalapaikkana niille, jotka haluavat katsoa Tokiota vähän korkeammalta.
Molempiin torneihin pääsee ihailemaan Tokion maisemia korkeuksista käsin, tosin pääsylipun hinnalla. Äiti ja Reissulasse jättivät nämä väliin, sillä he olivat jo ehtineet katsella kaupunkia yläilmoista Tokyo Metropolitan Government Building -rakennuksen näköalatasanteelta – ja vieläpä täysin ilmaiseksi.
Asakusa – rauhaa… ainakin teoriassa
Ensimmäinen pysähdys oli Asakusa.
Ennakkoon oli luettu, että alue henkii rauhallista tunnelmaa, historiaa ja perinteistä Japania.
No… ehkä jossain muualla kuin siinä kohdassa, mihin kaikki turistit menevät.
Äiti ja Reissulasse nimittäin suuntasivat suoraan sinne, minne kaikki muutkin: kuuluisalle temppelialueelle, jossa sijaitsee Sensō-ji.
Ja kyllä – siellä oli väkeä.
Paljon.
Katu, joka johti temppelille, oli täynnä ihmisiä, matkamuistoja, makeisia, laukkuja ja kaikkea mahdollista. Siinä kohtaa rauhallinen tunnelma oli ehkä… hetkellisesti ruuhkassa.
Vierailu jäi kuitenkin melko lyhyeksi.
Turistimassan keskellä eteneminen alkoi tuntua enemmän kuntosaliharjoitukselta kuin nähtävyyksien katselulta.
Akihabara – neonvaloja ja pelihallien kutsu
Seuraava pysäkki: Akihabara.
Täyskäännös tunnelmassa.
Jos Asakusa on historiaa ja perinteitä, Akihabara on valoja, ääniä ja kaikkea mahdollista, mikä vilkkuu.
Aluetta kutsutaan nimellä “Electric Town”, eikä syyttä. Toisen maailmansodan jälkeen se toimi mustan pörssin alueena, mutta 1950–70-luvuilla siitä kasvoi Japanin elektroniikan keskus. Myöhemmin, 1990-luvulta lähtien mukaan tuli anime, manga ja videopelit.
Kadut ovat täynnä liikkeitä, pelihalleja, neonvaloja ja mainosnäyttöjä. Myynnissä on kaikkea mahdollista – ja vähän sellaistakin, mitä ei osaa edes selittää.
Äidin ja Reissulassen kohdalla tämä oli enemmän “katsotaan ja todetaan” -kokemus
Yksi käynti riitti.
Ja sitten… bussi katosi
Päivä alkoi olla täynnä. Nähtävyyksiä oli nähty, askelia kertynyt ja energiatasot alkoivat muistuttaa tyhjää akkulaturia.
Suunnitelma oli selkeä: palataan bussilla hotellin lähettyville.
Mutta… kun he saapuivat pysäkille, josta piti vaihtaa linjaa, tuli vastaan pieni yllätys.
Bussia ei tullut. Ei siksi, että se olisi myöhässä. Vaan siksi, että se oli jo lopettanut liikennöinnin siltä päivältä.
Kello oli noin puoli viisi tai viisi.
Siinä kohtaa tuli se klassinen matkailijan hetki: “Mitäs nyt?”
Google Maps auki. Matka hotellille? Liian pitkä käveltäväksi.
Ratkaisu: taksi.
Hieman kallis, mutta erittäin toimiva.
Ja mikä tärkeintä – se vei perille.
Päivä pakettiin
Illalla käytiin vielä lyhyellä kävelyllä Shinjukun kaduilla, mutta tällä kertaa ei lähdetty enää seikkailemaan sen pidemmälle. Päivä oli tehnyt tehtävänsä.
Seuraavana aamuna Reissulasse suuntasi päiväretkelle katsomaan Fuji -vuorta, kun taas äiti jäi tutkimaan Shinjukua hieman rauhallisempaan tahtiin.
Muuta luettavaa:
Kommentit
Lähetä kommentti