Oli huhtikuun loppu vuonna 2025, kun äiti ja Reissulasse pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja suuntasivat kohti Tokiota. Minä en ollut tällä kertaa mukana – mutta olen kuullut tarinat niin tarkasti, että voin kertoa ne eteenpäin lähes paikan päältä raportoiden.
Matka ei alkanut ihan siitä kulman takaa. Ensin piti nimittäin lentää pitkä kaari pohjoisnavan yli, koska Venäjän ilmatila oli sodan vuoksi suljettu.
Lento Helsinki-Vantaan lentoasemalta Hanedan lentoasemalle kesti noin 14 tuntia. Neljätoista! Tuntia! Siinä ajassa ehtii katsoa elokuvia, torkkua, miettiä elämänvalintoja ja vaihtaa asentoa noin 600 kertaa.
Mutta – ja tämä on tärkeä mutta – Tokion reissun jälkeen äiti totesi, että kyllä se istuminen kannatti. Ja se on paljon sanottu.
Käteistä? Ei juuri nyt.
Perille päästyä oli tarkoitus hoitaa yksi tärkeä asia heti alta pois: nostaa käteistä.
Suunnitelma oli hyvä. Toteutus… no, ei niinkään.
Lentokentän automaatit eivät toimineet. Ei äidin kortilla, ei Reissulassen kortilla, eikä oikeastaan kenenkään muunkaan, jotka siinä automaattien ympärillä yritti samaa temppua. Kansainvälinen “miksi tämä ei toimi” -kerho oli nopeasti kasassa.
Hetken tilannetta ihmeteltyään äiti ja Reissulasse tekivät päätöksen: otetaan taksi hotellille. Mutta ei ilman varmistusta – kuskilta kysyttiin tarkasti, että kortti käy.
“Kyllä käy”, sanoi kuski.
No niin. Matka jatkuu.
Taksi kaarsi hotellin eteen ja oli maksun aika.
Reissulasse kaivoi kortin esiin. Piip. Ei toimi.
Uusi yritys. Piip. Ei vieläkään.
Tilanne alkoi muistuttaa jännityselokuvaa, jossa panokset eivät ole suuret, mutta tunnelma sitäkin tiiviimpi.
Sitten äiti kaivoi oman korttinsa esiin.
Piip.
Hyväksytty.
Se oli juuri sellainen hetki, kun tekee mieli taputtaa – tai ainakin hengittää taas normaalisti.
Hotelli haltuun – THE KNOT TOKYO Shinjuku
Seuraavaksi oli vuorossa majoittuminen hotelliin, joka sijaitsee Nishi-Shinjukussa. Sieltä oli noin kilometri Shinjukun keskustaan ja noin 1,5 kilometriä Shinjuku Stationille.
Sisäänkirjautuminen hoidettiin automaatilla henkilökunnan avustuksella – eli tekniikka teki työn ja ihminen varmisti, ettei kukaan päädy vahingossa siivouskomeroon.
Huone tarkastettiin heti.
Se oli pieni. Mutta siisti. Ja mikä tärkeintä – siellä oli jääkaappi.
Matkailun peruspilarit kunnossa.
Operaatio: käteistä
Koska ennen matkaa oli luettu, että käteistä tarvitaan, päätettiin lähteä heti uudelle yritykselle.
Noin parinsadan metrin päästä hotellilta löytyi pelastus: FamilyMart.
Ja mikä parasta – sieltä löytyi myös toimiva automaatti.
Mission accomplished.
Samalla tuli tutustuttua tähän japanilaiseen lähikauppainstituutioon. FamilyMartista sai kaikkea mahdollista: lehtiä, juomia, valmiita ruokia, sushia, leipiä, salaatteja ja lämpimiä välipaloja.
Ja koska heillä ei ollut hotellissa aamiaista, tästä kaupasta tuli äidille ja Reissulasselle vähän niin kuin toinen olohuone. Sieltä haettiin aamiaista, välipalaa ja joskus jopa lounasta – etenkin silloin, kun ajatus ravintolaan lähtemisestä tuntui liian suurelta projektilta.
Ensimmäiset askeleet Tokiossa
Ensimmäisenä päivänä ei lähdetty juoksemaan nähtävyyksien perässä. Pitkän lennon jälkeen se olisi ollut… optimistista.
Sen sijaan käytiin kävelyllä viereisessä puistossa, Shinjuku Chūō Parkssa. Puiston jälkeen vastaan tuli yksi nähtävyys: Tokyo Metropolitan Government Building.
Rakennuksessa on ilmainen näköalapaikka, jossa he kävivät myöhemmin loman aikana. Iltaisin sen seinälle heijastetaan näyttävä valoshow – mutta siitä lisää toisessa tarinassa.
Ensimmäinen ilta kului muutenkin rennosti. Kävelyä ilman karttaa, ilman aikataulua, ilman suorituspaineita.
Aamukahvi – pieni arvoitus
Seuraavana aamuna herättiin jo hieman virkeämpinä.
Huoneesta löytyi pikakahvitarvikkeet ja jääkaapista edellisen päivän ostokset. Mutta kahvin tekeminen ei ollut ihan suoraviivaista.
Pussin sisältä löytyi suodatinpussi, joka piti asetella kupin päälle. Hetken ihmettelyn ja pienen insinöörityön jälkeen kahvi saatiin valmiiksi.
Ei ehkä maailman paras kahvi – mutta tärkeintä oli, että kahvia se oli.
Onigrit – aluksi rakkaus, lopussa… noh
Aamupalaksi syötiin kolmion muotoisia onigireja.
Ne olivat aluksi aivan hurjan hyviä. Sellaisia “voisin syödä näitä joka päivä” -tason herkkuja.
Ja niinhän siinä sitten kävikin.
Loppulomasta kiintiö alkoi olla… sanotaanko kohtalaisen täynnä.
Onigri-pakkauksissa oli numerot 1, 2 ja 3, jotka opastivat avaamisessa. Se oli hyvä, koska muuten edessä olisi voinut olla riisikaaos.
Kun aamupala oli hoidettu ja kahvi saatu tavalla tai toisella alas, oli aika lähteä kunnolla liikkeelle.
Tokio odotti.
Kommentit
Lähetä kommentti