Oli heinäkuu 2022 ja olin äidin ja Reissulassen kanssa Gdańskissa kaupunkilomalla. Edellisenä iltana olimme hotellilla jutelleet suomalaisen miehen kanssa, joka kertoi, että Sopotiin pääsee kätevästi junalla. Tutkimme vielä illalla netistä, mitä kaupungissa voisi nähdä, ja päätimme tehdä sinne päiväretken. Apina rakastaa uusia paikkoja – varsinkin jos niihin pääsee junalla.
Söimme aamupalan hotellilla ja lähdimme etsimään paikkaa, josta pääsisimme junaan. Olimme saaneet vinkin, että lähin pysäkki olisi ostoskeskuksen luona, jossa olimme pyörähtäneet jo edellisenä päivänä. Suuntasimme siis itsevarmoina sinne… emmekä löytäneet yhtään mitään. Hetken pyörimisen jälkeen nostimme tassut pystyyn, kaivoimme Google Mapsin esiin ja päätimme kävellä päärautatieasemalle, Gdańsk Główny.
Ja nyt kun muistelen, päärautatieasema oli tuolloin remontissa. Rakennus oli osittain työmaan näköinen, kulkureittejä oli ohjattu vähän sinne tänne ja laitureille mentiin maanalaisen käytävän kautta. Ei siis mikään suoraviivainen “astut sisään ja olet perillä” -kokemus, vaan enemmänkin pieni suunnistusrata.
Löysimme reitin asemalle ja lipputiskillä oli pitkä jono, mutta onneksi löysimme lippuautomaatin. Saimme liput muutamalla eurolla – muistaakseni kahdelta aikuiselta yhteensä noin kolme euroa. Siinä kohtaa olin varma, että tästä tulisi sujuva ja edullinen retki.
No… ei ihan.
Lippujen kanssa suunnistimme maanalaisen käytävän kautta raiteille. Asemalla pysähtyi mm. SKM-, REGIO- ja TLK-junia ja raiteita oli useampi. Katselimme aikatauluja, vertailimme kirjaimia ja numeroita, pohdimme, mietimme… ja mietimme niin kauan, että meidän junamme lähti ilman meitä.
Ei auttanut muu kuin takaisin automaatille ostamaan uudet liput. Onneksi hinnat olivat niin huokeat, ettei harmitus ehtinyt nousta kovin korkealle – tästä tuli ennemminkin sellainen “muistatko kun…” -tarina, jolle nauretaan vielä vuosien päästä.
Toisella yrityksellä löysimme oikean junan helposti. Istahdimme paikoillemme ja odotimme konduktööriä, sillä meillä olisi ollut esitellä useampi lippu. En tosin muista, tuliko konduktööriä koskaan. Ehkä hän luotti meidän rehellisiin naamoihimme.
Junamatka Sopotiin kesti noin 15 minuuttia. Pian olimme perillä, ja tietysti ensimmäiseksi piti ottaa turistikuva asemalla. Näin kuuluu toimia.
Rautatieasemalta suuntasimme kävellen keskustaan. Ensimmäisenä näimme kirkon, jonka pihalla meitä tervehti ystävällinen karhuherra. En tiedä, oliko hän virallinen vastaanottokomitea, mutta ainakin hän vaikutti siltä.
Olimme päättäneet nähdä kaksi asiaa: hullunkurisen talon ja Euroopan pisimmän puulaiturin nimeltä Molo. Äitiä ja Reissulassea nauratti laiturin nimi. Minä en ymmärtänyt, mikä siinä oli niin hauskaa. Molo mikä molo. Puolaksi se tarkoittaa yksinkertaisesti laituria. Minulla ei ollut lisäkysymyksiä.
Kävelimme Monte Cassino -katua alaspäin ja saavuimme kuuluisan “vinon talon”, Krzywy Domekin, luo. Minusta se näytti enemmän kiemurtelevalta kuin vinolta – aivan kuin talo olisi sulanut auringossa. Talo valmistui vuonna 2004 ja se näyttää suoraan satukirjasta karanneelta. Sisällä ei kuitenkaan asu prinsessaa tai lohikäärmettä, vaan siellä toimii toimistoja ja liiketiloja.
Talon edessä oli tietenkin pakko ottaa turistikuva. Minä ja vino talo – oikein sopiva yhdistelmä.
Jatkoimme pääkatua kohti rantaa. Matkalla näimme hienoja rakennuksia ja vilkasta kesätunnelmaa.
Pian saavuimme toiselle päätähtäimellemme: Euroopan pisimmälle puulaiturille.
Laiturille ei kuitenkaan marssittu ilmaiseksi. Sinne piti ostaa pääsylippu. Lipputiskille oli jono, joten ei auttanut muu kuin asettua kärsivällisesti jonon jatkoksi. Liput maksoivat vain pari euroa per henkilö, mutta jonottaminen – se ei ole apinan vahvuus.
Sopotin Molo on Euroopan pisin puinen laituri. Sen kokonaispituus on noin 511 metriä, josta noin 458 metriä ulottuu suoraan mereen. Laituri rakennettiin alun perin 1800-luvulla, ja sitä on laajennettu vuosien varrella. Nykyään Molo on yksi Sopotin tunnetuimmista nähtävyyksistä ja suosittu kävelypaikka.
Laiturilla käynnin jälkeen kiertelimme kaupungin katuja, ihailimme hiekkarantoja ja kauniita taloja. Välillä istuimme terassilla katsellen ihmisvirtaa – ja sitten taas jatkoimme matkaa.
Sopot on Pohjois-Puolassa Itämeren rannalla sijaitseva kylpyläkaupunki. Se tunnetaan erityisesti hiekkarannoistaan, kylpyläperinteestään ja vilkkaasta kesätunnelmastaan. Sopot on ollut suosittu lomakohde jo 1800-luvulta lähtien, ja nykyään se houkuttelee matkailijoita sekä Puolasta että ulkomailta.
Ja kuulkaas tätä – Sopot ei ole tunnettu vain rannoistaan ja kylpylöistään. Kaupungissa järjestettiin vuosikymmenten ajan myös kuuluisat Sopot International Song Festival -laulukilpailut. Tapahtuma oli erityisesti 1960–80-luvuilla yksi Euroopan merkittävimmistä musiikkifestivaaleista. Sinne saapui artisteja ympäri maailmaa – vähän niin kuin Itämeren oma euroviisuhumu, mutta omalla tyylillään.
Suomalainen iskelmälaulaja Marion Rung voitti Sopotin laulukilpailun peräti kaksi kertaa – vuosina 1974 ja 1980. Se ei ole mikään pikkujuttu! Kaksi voittoa kansainvälisessä kilpailussa samassa kaupungissa – siinä on jo sellaista meri-ilmaa keuhkoissa ja nuotti kohdillaan -meininkiä.
Kun tassuttelin Sopotin katuja, mietin, että täällä on joskus raikunut aplodimyrsky ja valonheittimet ovat loistaneet lavalle. Nyt minä tassuttelin kaupungilla ja katselin lokkeja. Aika muuttuu, mutta tunnelma pysyy.
Päiväretki oli onnistunut, ja nyt oli aika palata junalla takaisin Gdańskiin. Tällä kertaa paluumatka sujui ilman draamaa – mikä oli melkein pieni pettymys tarinankerronnan kannalta.
Kommentit
Lähetä kommentti