Olimme saapuneet Guatemalan ja Meksikon väliselle rajajoelle. Laukunkantajat ottivat matkalaukkumme ja lähtivät kuljettamaan niitä rinnettä alas.
Rajajoki Rio Usumacinta avautui edessämme, ja rannassa odotti veneet, joilla ylittäisimme rajan.
Matkalaukut laitettiin omaan veneeseen, ja matkustajat toisiin veneisiin.
“Tuolla ne meidän matkalaukut huristavat,” huomasin huvittuneena.
Opas harmitteli viileää säätä, mutta minua se ei haitannut. Riitti, että minun ei tarvinnut enää istua bussissa Guatemalan kuoppaisella tiellä.
Joessa kerrottiin olevan krokotiilejä, mutta minä näin vain paikallisen pyykkärin rannassa.
Venematka kesti noin 20 minuuttia, eikä matka ollut kovin eksoottinen. Tunnelma muistutti suomalaisen järven rantaa viileänä kesäpäivänä.
Eläimiä ei juuri näkynyt; ainoat mitä näin, olivat rannassa laiduntavat lehmät. Väistämättä mieleen tuli Aku Hirviniemen matkaohjelma Intiasta, jossa hän oli veneretkellä krokotiilien perässä, eikä nähnyt yhtään mitään.
Veneretki päättyi Meksikon puolelle rajakylään.
Ensimmäisenä hoidimme rajamuodollisuudet: täytimme maahantulokaavakkeet ja passit leimattiin.
Kun muodollisuudet oli hoidettu, siirryimme lounaspaikkaan. Ruuaksi sain sitkeää pihviä – tämä ei todellakaan ollut päivän kohokohta.
Lounaspaikassa oli myös pieni museo, mutta se ei ollut kovin kiinnostava.
Minusta oli paljon mielenkiintoisempaa katsella muurahaisia työssään.
Päivä oli ollut pitkä ja rankka, ja olin valmis siirtymään seuraavalle hotellille. Mutta ennen sitä edessä oli tämän päivän nähtävyys: Bonampak.
Matka jatkuu seuraavassa tarinassa.
Kommentit
Lähetä kommentti