Reissussa on välillä rankkoja matkustuspäiviä. Tänään oli kiertomatkamme rankin päivä – tästä se alkaa.
Heräsimme aamulla kello 4.30. Hiljaisessa hotellin aulassa olimme jo ennen viittä. Matkamme viidakon keskellä sijaitsevasta Hotel Villa Maya -hotellista jatkuisi aamuyön pimeydessä kohti Meksikon rajaa.
Aulassa vallitsi lähes täydellinen hiljaisuus. Meille oli järjestetty kahvia, mutta äiti joi vain puoli kuppia, sillä tänään wc-taukoja olisi harvassa.
Vähitellen aula täyttyi muista kiertomatkalaisista ja bussi kaartoi pihaan. Otin mukaani hotellin eväspaketin. Olin iloisesti yllättynyt, että minulle oli laitettu mukaan banaani.
Matka jatkui pimeydessä. Yli tunnin ajon jälkeen saavuimme ensimmäiselle taukopaikalle, kun aamu alkoi jo sarastaa.
Oppaamme herättivät paikallisen naisen, jonka “liiketoiminta” oli wc-palveluiden tarjoaminen turisteille. Hän tuli avaamaan portin hieman yrmeän näköisenä, nosti wc-kyltin esiin eikä sanonut sanaakaan. Paikallisopas Hugo naurahti ja totesi: “Huomasitteko, hän toivotti teidät tervetulleeksi.” Hugo oli kyllä yksi herttaisimmista oppaista, joita olen tavannut.
Pihalla näin suloisia kissoja, jotka söivät aamupalaansa.
Meillä oli hetki aikaa jaloitella ennen kuin matka jatkuisi.
Mietin samalla, mihin käyttäisin viimeiset quetzalini. Rahaa ei ollut niin paljon, että olisin voinut antaa sitä Hugolle tipiksi, joten päätin käyttää rahat nyt ja antaa myöhemmin pesoja, kun tiemme erkanisivat.
Paikalliset näyttivät olevan aamupalalla.
Sitten oli mentävä tienlaitaan kuvaamaan, sillä sieltähän tuli traktori. Huisia!
Tien toisella puolella oli pieni leipomo. Äiti yritti ostaa jotain suolaista, mutta kaikki tuntui olevan makeaa. Vissy ja pussillinen leivonnaisia maksoivat yhteensä noin 1,5 euroa. Nyt olivat Guatemalan quetzalit käytetty.
Makeat leivonnaiset eivät kuitenkaan oikein maistuneet. Äiti harkitsi hetken, että laittaisi pussin kiertämään bussissa, mutta yksi keksipussi kiersi jo. Ruokaa ei olisi halunnut heittää pois, mutta onneksi myöhemmin rajalla kekseille löytyi käyttöä.
Matka jatkui kuoppaista tietä pitkin kohti rajaa. Näimme tiikkipuita, papayapuita ja jopa värikkään hautausmaan.
Ajomatkaa rajalle oli kaksi tai kolme tuntia – en enää muista tarkkaan. Tiedän vain, että se tuntui liian pitkältä. Tie oli paikoin mutainen ja täynnä kuoppia, joten bussi eteni hitaasti ja täristen.
Aluksi bussissa jaksettiin vielä heittää huumoria. “Yes! Kymmenen minuuttia mennyt – ei ole enää pitkä matka!”
Tunnin jälkeen nauru alkoi hiipua. Bussi tärisi, istuminen kävi tukalaksi ja wc:hen olisi pitänyt päästä. Ei auttanut muu kuin kärvistellä.
Yritin helpottaa oloani vähän riippumalla penkistä.
Samaan aikaan ystävämme Neiti Elämänpuu nukkui. Uskomatonta! En ymmärrä, miten joku pystyy nukkumaan sellaisessa tärinässä.
Lopulta tuskallinen bussimatka päättyi Guatemalan raja-asemalle. Siellä pääsimme vihdoin wc:hen. Rajalla näin myös eläimiä, pieniä lapsia ja kuulimme musiikkia.
Matka jatkuu seuraavassa tarinassa.
Kommentit
Lähetä kommentti