Oli huhtikuun 8. päivä vuonna 2025, ja minä, Ape, pieni peholeluapina ja virallinen (itse nimetty) matkakronikoitsija, kerron nyt teille Äidin ja Reissulassen viimeisestä päivästä Tokiossa.
En ollut paikalla fyysisesti, mutta kuten aina, se ei ole koskaan estänyt minua tietämästä tarkalleen, mitä tapahtui. Sanotaan vaikka niin, että minulla on erinomaiset “kuulopuheeseen perustuvat supervoimat” ja hieman liikaa mielikuvitusta, joka täyttää kaikki tyhjät kohdat vähän liiankin sujuvasti.
Aamu Tokiossa alkoi rauhallisesti. Hotellihuone piti luovuttaa klo 11, mutta lento Suomeen lähtisi vasta illalla. Eli edessä oli klassinen viimeinen päivä -tilanne: aikaa on, mutta ei varsinaisesti paikkaa missä olla, eikä myöskään enää halua aloittaa mitään uutta, koska kaikki tuntuu jo vähän lähtemiseltä.
Aamu vietettiin hotellihuoneessa. Ikkunasta katsottiin Tokion maisemia ja otettiin ne pakolliset “viimeiset kuvat”, jotka aina tuntuvat tärkeiltä juuri sillä hetkellä, mutta myöhemmin niistä löytyy lähinnä erilaisia kulmia ikkunalasiin ja vähän epävarma sormenjälki linssissä.
Sitten kuljettiin katua eteenpäin ja toisen ostoskeskuksen läpi, koska Tokiossa rakennukset eivät ole pelkkiä kohteita – ne ovat oikoteitä, hengähdyspaikkoja ja välillä myös eksymisen välineitä.
Sen takaa löytyi pieni levähdysalue, jossa oli penkkejä ja auringonvaloa. Siinä istuttiin hetki. Sellainen hetki, jossa kukaan ei vielä sano ääneen, että “kohta pitää keksiä seuraava suunnitelma”.
Seuraavaksi suunnattiin Shibuya Scramble Squareen, korkeaan kompleksiin, jossa kaupat ja ravintolat kilpailevat siitä, kuka saa ihmisen unohtamaan, mitä hän oli alun perin etsimässä.
Kierrettiin kauppoja, mukaan lukien ruokakauppa, koska ilmeisesti matkailun yksi alalaji on “katso kaikkea ruokaa ostamatta mitään siitä”.
Ylemmistä kerroksista löytyi ravintola-alue, ehkä jopa kaksi. Valinnanvaraa oli enemmän kuin päätöksentekokykyä, mikä ei ole Tokiossa mitenkään harvinaista.
Äiti ja Reissulasse tutkivat vaihtoehtoja huolella. Ruoan piti olla hyvää, mutta yhtä tärkeää oli se, ettei paikka olisi täynnä ihmisiä ja että siellä voisi istua rauhassa ilman kiireen tuntua. Eli käytännössä etsittiin harvinaista yhdistelmää: rauhallinen ravintola Tokion keskustassa.
Lopulta löytyi fuusiokeittiö, jossa yhdistyi ilmeisesti meksikolainen ja japanilainen ruokakulttuuri. Ainakin näin jälkikäteen voidaan todeta, koska paikan nimi ei enää pysynyt kenenkään muistissa – mikä on yleensä merkki siitä, että kokemus oli enemmän tunnelma kuin fakta.
Lounas syötiin ja aikaa yritettiin kuluttaa järkevästi, mutta Tokiossa aika ei oikein suostu siihen. Se joko katoaa tai venyy oudosti, eikä koskaan tee sitä mitä pyydetään.
Reissulasse kaivoi puhelimen esiin ja löysi ratkaisun: Miyashita Park. Kattopuisto keskellä Shibuyaa, moderni yhdistelmä ostoskeskusta, ravintoloita ja viheraluetta.
Kuulosti täydelliseltä viimeisen päivän hengähdyspaikalta.
Ja melkein olikin.
Ylhäällä oli vihreää, istumapaikkoja ja kaupunkinäkymä. Hetken kaikki näytti siltä, että nyt ollaan löydetty se rauhallinen välitila ennen lähtöä.
Sitten istuttiin penkille.
Metalliset penkit, jotka olivat käytännössä viesti siitä, ettei täällä ole tarkoitus jäädä liian pitkäksi aikaa viihtymään. Tai ainakaan ei liian mukavasti.
Hetken siinä vielä istuttiin, käveltiin kattopuisto ympäri, mutta lopulta todettiin rehellisesti: tämä ei ole se paikka, jossa viimeinen Tokion päivä päättyy.
Seuraava suunnitelma oli lopulta varsin selkeä: palataan takaisin hotellille, Shibuya Excel Hotel Tokyuhun, jossa matkatavarat odottivat säilössä ja jossa, mikä tärkeintä, oli myös kahvila.
Ajatus tuntui heti oikealta. Kun aikaa oli vielä liikaa eikä penkeillä viihtynyt, kahvila leivoksineen alkoi kuulostaa suorastaan erinomaiselta ratkaisulta.
Pieni epäilys hiipi kuitenkin mieleen. Kahvilassa oli siististi pukeutuneita asiakkaita, ja oma olemus oli enemmän “päivä kaupungilla takana” kuin “iltapäiväkahvit tyylillä”. Tilanne kuitenkin helpottui nopeasti, kun paikalle ilmestyi muutama muukin turisti – ei tarvinnut tuntea olevansa aivan väärässä paikassa.
Tilattiin listalta kahvit ja hieman hienomman oloiset leivokset – sellaiset, joita ei ihan jokaisessa vitriinissä tule vastaan. Kun annokset saapuivat pöytään, mukana tuli vielä jäätelöä, mikä nosti kokonaisuuden aivan uudelle tasolle.
Ensimmäinen ajatus oli, että näitä ei oikein raaskisi edes syödä. Mutta hetken ihailun jälkeen lusikat kuitenkin liikkuivat – ja hyvä niin, sillä maku vastasi ulkonäköä.
Siinä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että ajan kuluttaminen ei ollutkaan enää ongelma vaan pikemminkin nautittava välivaihe ennen kotimatkaa.
Kahvittelun jälkeen alkoi kotimatka: ensin haettiin laukut ja tilattiin taksi, jonka jälkeen huristeltiin Hanedan lentokentälle, josta matka jatkui lentäen pohjoisnavan yli takaisin Suomeen.
Tähän päättyy äidin ja Reissulassen tarina Tokion matkasta. Toivottavasti viihdyit matkakertomusten parissa.
Kommentit
Lähetä kommentti