Oli tammikuu 2015 ja Helsingin talvi näytti pimeimmät kasvonsa. Juuri silloin kaupunkiin syttyi valoa, sillä Lux Helsinki järjestettiin jo seitsemättä kertaa. Äiti oli käynyt ihastelemassa valoteoksia aiempina vuosina, mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta. Olin siis aivan täpinöissäni.
Aamulla selailin äidin ottamia kuvia edellisvuoden (2014) tapahtumasta. Vaikka kuvat oli otettu puhelimella, teokset näyttivät upeilta.
En meinannut malttaa odottaa iltaan saakka. Onneksi äidin ystävä Tuija tuli kylään – aika kului jutellessa ja kahvia hörppiessä, kunnes vihdoin alkoi hämärtää.
Lähdimme liikkeelle ja aloitimme kierroksen Senaatintorilta. Ilmassa leijui pakkasen kirpeys ja ihmisiä oli paljon. Torilla nähtiin tuliesitys, jossa liekit loimusivat mustaa taivasta vasten. Se tuntui hyvältä aloitukselta – lämpöä ja valoa keskellä talvea.
Tuomiokirkon seinään heijastettu valoshow oli hieno, mutta äidin mukaan viime vuoden versio oli ollut vaikuttavampi. Minäkin olin nähnyt aamulla kuvan siitä, joten ehkä odotukset olivat nousseet turhan korkealle.
Illan ehdoton suosikkini oli suuri muna, joka vaihtoi väriä rauhallisesti hohtaen.
Se seisoi Hakasalmen huvilan pihalla, kuin avaruudesta pudonnut ihme. Kävin tietenkin myös sisällä teoksessa. Sisällä maailma näytti hetken aivan toisenlaiselta.
Kävelykierroksen hauskin juttu oli kuitenkin pieni koppi, johon kuka tahansa sai mennä esiintymään. Kopissa olija näkyi varjokuvana sekä kopin seinässä että suurelle seinälle heijastettuna. Edelliset vierailijat pomppivat ja heiluttivat käsiään, ja minä katselin ihmeissäni.
Sitten Tuija päätti mennä sisään.
Minua alkoi vähän jännittää – mitä jos hänkin alkaa pomppia kuin vieteriukko? Hetken päästä kopista alkoi kuulua musiikkia. Se oli Pepe Willbergin “Aamu”. Ja sitten Tuija alkoi laulaa. Oikeasti laulaa! Se oli huisi hetki. Pakkasilma, valo ja rohkea laulu pimeässä illassa. Olin aivan haltioissani. Kyllä Tuija on rohkea nainen.
Kävelimme eteenpäin Kansallismuseon pihalle ja Kansalaistorille. Valoteokset loivat rakennuksiin uusia muotoja ja värejä. Välillä tassujani paleli, mutta en antanut sen haitata. Oli mukava kulkea valojen perässä, pysähtyä, katsoa ja ihmetellä.
Lopuksi poikkesimme vielä Sanomatalossa katsomassa, millaista valotaidetta siellä oli esillä.
Koko kierros kesti pari tuntia, ja vaikka äiti oli sitä mieltä, että viime vuoden Lux oli ollut parempi, hän oli tyytyväinen iltaan – raitista ilmaa ja kaunista katseltavaa.
Valot sytyttivät minussakin jotain. Kotiin päästyäni päätin tehdä oman valoteoksen. Äiti ehdotti nimeksi “Valontuoja”, mutta minusta se kuulosti turhan mahtipontiselta. Minun teokseni nimeksi tuli yksinkertaisesti: Apinan valo.
Ja siinä se ehkä onkin Lux Helsingin taika – pimeyden keskelle syttyy valoa, ja jokainen saa hetken loistaa.
Lisää tarinoita löydät seuraavista linkeistä.
Kommentit
Lähetä kommentti