Oli toukokuun 3. päivä vuonna 2025. Äiti ja Reissulasse heräilivät uuteen aamuun Hotel Groovessa, joka sijaitsi Shinjukussa, Kabukichon vilinän keskellä.
Aamu alkoi tuttuun tapaan: kahvia keittämään ja jääkaapista aamupalaa esiin.
Mutta… ei se koskaan ihan suoraviivaista ole.
Tämän hotellin kahvipussit olivat vähän eri mallia kuin edellisessä paikassa, joten hetki siinä ihmeteltiin, että miten päin tämä systeemi oikein toimii. Pieni tutkimus, pari epävarmaa liikettä – ja lopulta kahvi valmistui.
Aamukahvit juotiin rauhassa huoneessa, ja samalla katseltiin ikkunasta Tokion maisemia. Aurinko paistoi ja päivästä oli tulossa lämmin.
Täydellinen päivä puistokävelylle.
Äiti ja Reissulasse olivat jo aiemmin käyneet Shinjuku Gyoen National Garden -puutarhan portilla, mutta silloin paikka oli ollut kiinni. Nyt portit olivat auki – ja sinne suunnattiin uudestaan.
Shinjuku Gyo-en tarkoittaa suomeksi “Shinjukun keisarillista puutarhaa”, ja kyseessä on kansallispuutarha. Sisäänpääsy maksoi äidin muistikuvan mukaan noin kolme euroa – eli oikein kohtuullinen hinta pienestä hengähdystauosta keskellä miljoonakaupunkia.
Mutta sitten.
Yhtäkkiä vastaan avautui suuri alue, joka oli täynnä kukkaistutuksia. Siinä kohtaa saattoi todeta, että kyllä tänne kannatti tulla.
Puutarhassa kierreltiin rauhassa, mutta kuten usein käy, jossain vaiheessa vatsasta alkoi kuulua tuttu ääni:
“Hei. Lounasta, kiitos.”
Ja siihen pyyntöön on Tokiossa helppo vastata.
Paluu Kabukichoon alkoi.
Matkalla vastaan tuli Shogun Burger – paikka, josta saa kuuluisia Wagyu-burgereita. Tästä oli kuultu etukäteen pelkkää hyvää.
Mutta.
Juuri sillä hetkellä ei tehnyt mieli burgeria.
Tänään oli sashimi-päivä.
Yksi ravintola näytti hyvältä. Lista houkutteli, paikka oli täynnä ja siellä istui sekä paikallisia että turisteja.
Kaikki merkit viittasivat siihen, että nyt ollaan oikeassa paikassa.
Äiti nappasi vielä kuvan listasta, jotta voisi myöhemmin selvittää, mitä kaikkea tuli syötyä.
Kun annokset saapuivat pöytään, ilmeet kertoivat kaiken.
Ja kun ensimmäiset palat maistettiin… no, sanotaan näin:
hymy levisi korviin asti.
Tämä oli sellainen makuelämys, jota muistellaan vielä pitkään.
Lounaan jälkeen palattiin hotellille lepäämään hetkeksi. Mutta päivä ei todellakaan ollut vielä ohi.
Illaksi oli suunnitelma.
Karaokea.
Äiti ja Reissulasse olivat jo etukäteen tutkineet karaokepaikkoja. Valikoimaa riitti, ja lopulta he valitsivat paikan, jossa huone varattiin omalle porukalle ja juomat kuuluivat hintaan.
Täydellinen yhdistelmä.
Tässä kohtaa on hyvä mainita yksi pieni yksityiskohta: heitä ei ole varsinaisesti siunattu laulun lahjoilla.
Varsinkaan äitiä.
Mutta se ei haitannut. Tässä ei oltu voittamassa kilpailua – tässä oltiin pitämässä hauskaa.
Ja mikä parasta: oma huone.
Ei yleisöä. Ei todistajia.
Huone varattiin tunniksi, ja pian heidät ohjattiin portaita alas siniselle käytävälle, josta löytyi heidän karaokehuoneensa. Henkilökunta opasti laitteiden käytön, juomat tilattiin… ja sitten alkoi kappaleiden valinta.
Ja se ei ollut ihan helppoa, sillä listalta ei löytynyt Paula Koivuniemen Aikuista naista.
Mutta sitten muistettiin eräs biisi, mikä oli pakko laulaa:
Alphavillen "Big in Japan".
Siitä se lähti.
Tunti kului nopeasti. Niin nopeasti, että päätettiin ottaa toinen tunti perään.
Kolmatta ei enää otettu – ei siksi, että lauluinto olisi loppunut, vaan siksi, että nälkä teki paluun.
Laulaminen on selvästi rankkaa hommaa.
Burgeri ei äidin ottamassa kuvassa näytä mitenkään erityiseltä.
Mutta maku?
Se oli äidin ja Reissulassen mielestä todella hyvä.
Sellainen, jota muistellaan vielä monta kertaa matkan jälkeen.
Muuta luettavaa:
Kommentit
Lähetä kommentti