Islanti ei ole paikka, jonne lähdetään makoilemaan palmujen alle. Siellä ei odota pitkä hiekkaranta, ei rantabaareja eikä aurinkotuoleja rivissä. Auringonpalvojan paratiisi se ei ole – sen minäkin tiedän, vaikka en ole vielä itse päässyt paikan päälle.
Mutta Islannilla on jotain aivan muuta.
Äiti ja Reissulasse matkustivat Islantiin marraskuussa 2012. He palelivat kuulemma pahanpäiväisesti, mutta kuvat, jotka olen nähnyt, huokuvat sellaista kauneutta, että kylmyys tuntuu melkein sivuseikalta. Maisema on karu, avara ja samaan aikaan ihmeellisen herkkä.
Reykjavik on pieni ja sympaattinen pääkaupunki. Sellainen, jossa kaupungin ehtii nähdä kävellen ilman kiirettä.
Värikkäät talot, meri lähellä ja taustalla kohoavat vuoret tekevät kaupungista kodikkaan. Äidin kuvissa Reykjavik näyttää melkein kuin satukaupungilta harmaata taivasta vasten.
Talojen pihoilla näkyi myös maahisten koteja.
Islannissa elää vanhan perinteen mukaan piilokansa – pieniä maahisia ja menninkäisiä, jotka asuvat kivien ja kallioiden suojissa ja käyttäytyvät aivan kuin ihmiset. Heillä on kuulemma omat kotinsa, askareensa ja ehkä jopa omat pikku kahvitaukonsa laavakivien lomassa.
Sinä et ehkä usko maahisiin.
Mutta minä uskon.
Toisaalta… jos kerran luet blogia, jota kirjoittaa reissaava pehmoleluapina, niin uskallanko epäillä, että mielikuvituksesi on jo valmiiksi melko hyvällä tasolla? Ehkä pieni usko piilokansaan ei tunnu enää kovin suurelta loikalta.
Minusta ajatus on oikeastaan aika ihana. Että jossain sammaleisen kiven alla joku pieni olento kurkkii ohikulkijoita ja pudistelee päätään turisteille, jotka tallovat liian kovaa. Ehkä siksi Islannissa kuulemma varotaan siirtämästä suuria kiviä ilman hyvää syytä – ei sitä koskaan tiedä, kenen olohuone on kyseessä.
Ja jos joskus matkustan Islantiin ja näen kivikon keskellä hieman epäilyttävän näköisen kumpareen, saatan hyvinkin kuiskata varovasti: “Anteeksi, saanko kulkea tästä ohi?”
Varmuuden vuoksi.
Reykjavik keskustassa kohoaa Hallgrímskirkja, Islannin korkein kirkko.
Sen torniin voi nousta katsomaan maisemia. Ylhäältä avautuu näkymä yli koko kaupungin – värikkäät katot, meri ja kaukana siintävät vuoret.
Yksi matkan kohokohdista oli Blue Lagoon. Se on kuuluisa kylpylä keskellä laavakenttää, eikä se edes sijaitse aivan Reykjavikin keskustassa, vaan lähempänä lentokenttää. Altaassa voi kellua lämpimässä vedessä, käydä allasbaarissa ja levittää kasvoilleen valkoista mineraalinaamiota, jota saa altaan reunalta. Allasbaarista juomat maksetaan erikseen, mutta kasvonaamio kuuluu kokemukseen.
Valasretki oli myös suunnitelmissa. Mutta Islannin sää päättää itse, mitä tapahtuu. Tuuli yltyi niin kovaksi, että retki peruttiin. Valaat jäivät siis tältä matkalta näkemättä. Ehkä se on merkki siitä, että Islantiin täytyy vielä palata.
Onneksi The Golden Circle -kierros toteutui. Retkellä käytiin Þingvellirin kansallispuistossa, jossa voi nähdä, kuinka mannerlaatat erkanevat toisistaan. Maa kirjaimellisesti repeää kahtia. Äiti sanoi, että siellä tuntee seisovansa keskellä jotakin suurempaa.
Seuraavaksi retkellä pysähdyttiin kuumien lähteiden alueelle, jossa geysirit purkautuvat säännöllisesti. Höyry nousee maasta ja kuuma vesi syöksyy ilmaan – aivan kuin maa hengittäisi.
Mutta retken huipennus oli Gullfoss, Kultainen putous. Se muodostuu kahdesta erillisestä vesiputouksesta, 11 ja 21 metrin pudotuksista, jotka syöksyvät alas kanjoniin.
Marraskuussa kävelytie alas putoukselle oli jään peitossa. Reitin vieressä kulki köysi, josta pitämällä saattoi liukua “turvallisesti” alas. Tosin köysikin oli jäässä.
Äiti kertoi, että suomalaiselle jäinen alamäki ei ole kovin ihmeellinen asia. Hän liukui alas muiden turistien joukossa ja ohitti muutaman lämpimämmän maan asukkaan. Yksi heistä sanoi tulevansa Filippiineiltä. Äiti vastasi tulevansa Suomesta – maasta, jossa jäätä ja lunta riittää. Siinä vaihdettiin pari sanaa ja paikkoja, ja jatkettiin matkaa varovaisesti liukuen.
Alhaalla odotti näkymä, joka sai kylmyyden unohtumaan. Valkoinen vaahto, tumma rotko ja talvinen maisema ympärillä. Sellainen hetki, jolloin ymmärtää, miksi Islantiin matkustetaan – ei lämmön, vaan luonnon vuoksi.
Ehkä minäkin vielä jonain päivänä pääsen Islantiin. Silloin toivon näkeväni valaat, jotka äidiltä jäivät näkemättä. Ja ehkä minäkin liu’un jäistä polkua alas kohti kultaista putousta, pieni hymy kasvoillani.
Kommentit
Lähetä kommentti