Viimeisen lomapäivän aamu Maltalla koitti toukokuussa 2015. Pujahdin heti aamusta äidin rantakassiin – tänään ei ollut kiire minnekään, tarkoitus oli ottaa rennosti ja nauttia auringosta.
Suuntasimme hotellilta mäkeä alas Slieman rantabulevardille.
Hotellimme rantaklubi sijaitsi aivan meren rannassa, ja vaikka se oli enemmän betoninen allasalue kuin luksusklubi, olin silti tyytyväinen päästessäni hetkeksi aurinkotuoliin loikoilemaan.
Allasalueelta olisi päässyt myös mereen, mutta toukokuussa kulkureitti oli vielä suljettu.
Äiti kävi pari kertaa uimassa altaassa, minä pysyttelin kuivalla maalla. Vietimme altaalla pari tuntia, nautiskellen auringosta ja lempeästä merituulesta.
Kun palasimme hotellille, Raijan kanssa sovittu illan tapaaminen sai uuden käänteen. Äiti oli huomannut esitteestä, että Vallettan kadut muuttuvat iltaisin aavemaisen hiljaisiksi. No, arvaatte varmaan – äiti halusi lähteä katsomaan tätä itse.
Kävimme koputtamassa Raijan huoneen ovea ja kysymässä, että sopisiko hänelle, että näemme hieman aiemmin. No sehän sopi ja vaikka saman tien. Jäimme Raijan parvekkeelle istuskelemaan.
Illan hämärtyessä lähdimme äidin kanssa etsimään Vallettan aavemaisia katuja. Ensin bussipysäkille, jossa odottelimme paikallisbussia. Ensimmäinen bussi, joka tuli, oli niin täynnä, että se huristeli meidän ohi.
Odottelimme varmaan puolituntia, ennen kuin seuraava bussi saapui. Ahdoimme itsemme täyteen bussiin ja saimme kuskin vierestä seisomapaikan. Puolessa välissä matkaa väki onneksi väheni ja saimme istumapaikan.
Kaupunkiin saavuttuamme lämpötila oli vielä 29 astetta, ja pääkatu oli täynnä turisteja – aavemaista tunnelmaa ei ollut havaittavissa.
Suuntasimme pääportilta oikealle ylempään Barrakkan puistoon. Istuin hetken penkillä ihaillen maisemia ja mietin, löytyisikö tänään sitä kuuluisaa aavemaista tunnelmaa.
Yritin jututtaa paikallista kissaa ja otin hänen kanssaan tuijotuskisan. Arvaatte varmaan, kuka voitti – minä tietenkin, tuijotuksen mestari.
Katsoin vielä puiston näköalatasanteelta kauas merelle ja takaisin kaupunkiin.
Sitten lähdimme tutkimaan sivukatuja. Ne olivat hiljaisia, mutta päiväsaikaan olleet kadut eivät juuri eronneet illasta.
Vihdoin löysin kadun, joka ehkä hieman aavemaisen tunnelman olisi voinut tarjota – jos vain mielikuvitus olisi ollut tarpeeksi villi.
Mutta ei, minä en kokenut mitään aavemaista, vaikka aikamoinen mielikuvitus minulla onkin.
Näin päättyi matkani Maltalla tähän "aavemaiseen" tunnelmaan.
Lomamme oli nähnyt kirkkaat laguunit, kultaiset katedraalit ja auringon lämmittämän meren – ja loppuhuipennuksena tuli pieni aavemainen seikkailu, vaikkakaan ei ihan odotetulla tavalla.
Kommentit
Lähetä kommentti