Oli maaliskuun alku vuonna 2020, kun lähdin äidin kanssa kahden viikon lomalle Espanjaan. Kohteeksi valikoitui Torremolinos, koska se oli varaushetkellä edullisin paikka, jonne löysimme valmismatkan.
Koronasta puhuttiin jo, mutta se ei vielä tuntunut vakavalta. Ulkoministeriö ei ollut kieltänyt matkustamista Espanjaan, eikä Aurinkomatkat ilmaissut huolta ennen lähtöä. Kukaan ei tuolloin vielä tiennyt, mihin tilanne johtaisi.
Nyt, kuusi vuotta myöhemmin vuonna 2026, päätin kirjoittaa tarinani muistiin.
Saavuimme hotelliin Sol Príncipe. Emme saaneet huonetta heti, mutta kun viimein pääsimme sisään, olin tyytyväinen – parvekkeelta avautui huikea merinäköala. Siitä näkymästä tulisi myöhemmin yllättävän tärkeä.
Sitten kaikki muuttui.
Koronatilanne alkoi pahentua nopeasti. Uutiset täyttyivät huolestuttavista otsikoista ja some kiehui. En enää uskaltanut päivittää lomakuvia. Tuntui oudolta iloita auringosta, kun muu maailma näytti olevan sekaisin.
Lähetin matkanjärjestäjälle viestin ja kysyin, vaikuttaisiko Espanjan hätätila paluuseemme. Vastauksessa kerrottiin, ettei erityisiä ulkonaliikkumiskieltoja ollut asetettu.
Mutta 14. maaliskuuta 2020 Espanja julisti koronaviruksen vuoksi hätätilan (estado de alarma). Päätöksen teki pääministeri Pedro Sánchezn johtama hallitus. Samalla määrättiin koko maan kattavat liikkumisrajoitukset, jotka käytännössä alkoivat 15.3.2020.
Sunnuntaiaamuna 15.3. lähdin aikaisin kävelylle. Ranta oli hiljainen ja suljettu. Poliisiautot ajoivat ohi useita kertoja. En vielä silloin tiennyt, että koko maa oli siirtynyt ulkonaliikkumiskieltoon.
Samana päivänä saimme virallisen viestin matkanjärjestäjältä: hotellilta sai poistua vain välttämättömiin asioihin, kuten ruokakauppaan tai apteekkiin.
Viikko hotellin “vankina” kului hitaasti. Uima-altaat suljettiin, ja ihmiset pysyttelivät huoneissaan. Ainoa sallittu ulkoilu oli käynti kaupassa ja kävely hotellin allasalueella. Onneksi uima-allasalue oli suuri, ja siellä sai edes hieman liikkua.
Parvekkeesta tuli meille tärkeä paikka. Istuimme siellä pitkään, katselimme merta ja seurasimme hiljentynyttä rantakatua. Uima-allasalueella tuli päivittäin samoja ihmisiä vastaan, koska hotellin vangit halusivat liikkua. Eräs saksalainen vanhempi rouva tervehti meitä aina iloisesti. Meidän saksan kielemme rajoittui tervehdyksiin, hänen englanninkielensä muutamaan sanaan – mutta ymmärsimme toisiamme silti. Olimme kaikki samassa tilanteessa.
Se oli kummallista aikaa.
Lomasta tuli kokemus, jota emme koskaan unohda – ei rannan, ei auringon, vaan historian vuoksi.
Kommentit
Lähetä kommentti