Oli heinäkuu ja vuosi 2015. Kello oli jo kaksi iltapäivällä, kun minä ja äiti lähdimme hotellilta etsimään syötävää. Nälkä oli hiipinyt kimppuun salakavalasti. Suuntasimme mäkeä alas ja pian saavuimme Bratislavan vanhankaupungin kulmille.
Minun kokemukseni mukaan Euroopan vanhatkaupungit eivät aina ole halvimpia paikkoja syödä. Maisemalisä näkyy usein hinnoissa – mutta toisaalta, onhan historialliset talot, kapeat kujat ja mukulakivikadut aika huisin kivoja katseltavia.
Kävelimme rauhassa ja vilkuilimme ravintoloita ja niiden ruokalistoja. Slovakialaisia ravintoloita oli useampi samalla kadulla, mutta myös italialaisia, kahviloita ja konditorioita näkyi joka kulmassa. Aurinko porotti niin kuumasti, ettei mikään raskas annos houkutellut. Sen sijaan silmiini osuivat jatkuvasti kakut ja leivokset. Ihmisillä oli pöydissään niin herkullisen näköisiä annoksia, että meinasi tulla toinenkin nälkä.
Saavuimme keskusaukiolle, Hlavné námestielle, ja jäimme tutkimaan ympäristöä tarkemmin.
Aukion laidalla, Ranskan suurlähetystön edustalla, penkkiin nojaili eräs herra. Hän kertoi nimekseen Napoleon. No sepä sattui. Kysyin saisinko istua hetken hänen hattunsa päällä, ja sehän sopi hänelle mainiosti.
Istuin hetken ja katselin aukion vilinää. Turisteja, katumuusikoita ja terasseilla istuvia ihmisiä. Sitten oli taas aika jatkaa.
Turistikojuissa oli tarjolla kaikenlaista tuiki tarpeellista – magneetteja, hattuja, matkamuistoja. Löysin hauskan näköisen sammakon, mutta se jäi tällä kertaa ostamatta. En voi ostaa jokaista sammakkoa, jonka kohtaan.
Keskusaukion laidalla istuskeli hieman kummallisen näköistä porukkaa.
Kävin jututtamassa erästä pariskuntaa aukiolla. He katselivat minua ihastuneina. No, kyllähän minä aika söpö olen – ainakin äidin mielestä.
Ystävällinen kahvilanomistaja nosti meille hattuaan ja kutsui sisään maistamaan leivoksia. Mutta nyt ei tehnyt mieli makeaa. Tarvitsimme jotain suolaista.
Lopulta löysimme sopivan paikan, josta saimme patongin järkevään hintaan. Menimme puistonpenkille mutustelemaan sitä. Yksinkertainen lounas, mutta juuri sopiva hellepäivään.
Kun vatsa oli täynnä, jatkoimme kävelyä. Hetken päästä huomasin erään miehen, joka näytti tulevan viemäristä – tai ehkä hän vain nojailee siihen. Tämä herra oli kuuluisa Čumil.
Menin juttelemaan hänelle.
– Hei, minä olen Ape Suomesta, sanoin.
– Hei, minä olen Cumil, hän vastasi ilkikurinen hymy kasvoillaan.
Kysyin, miksi hän nojailee viemäristä kadulle. Hän sanoi, ettei voi kertoa, koska silloin ihmiset lakkaisivat arvuuttelemasta.
Ja tottahan se on. Ehkä hän vain lepäilee. Ehkä tarkkailee ohikulkevia turisteja. Ehkä haaveilee jostain suuresta.
Bratislavan vanhakaupunki on melko kompakti ja helposti hahmotettava. Parissa tunnissa ehdimme kiertää sen pääkadut ja aukiot, tosin emme käyneet nähtävyyksissä sisällä. Tänne voisi palata toisenkin kerran tutkimaan kirkkoja, museoita ja piilokujia tarkemmin.
Seikkailu Bratislavassa jatkuu seuraavassa tarinassa.
Kommentit
Lähetä kommentti